— Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.
— Tunnen vähän.
— Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta … suosituskirjettä, hänelle…
— Miksi sitten?
— Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi Max väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä edes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada selville, mistä aloittaa…
Rouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.
— Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max. Paha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia. Kivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin … ja, kuten minulla juuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun lähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta turkkilaisesta — kristinopin kunniaksi.
— Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.
— Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla on vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä toimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka minusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan laakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi itselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin, jonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka suuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä luettaisiin sanomalehdissä: "Tripolitsasta kirjoitetaan, että hra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä…" — sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa — "että toivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon ja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen määrään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä pään poikki…" Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä onkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?
Ja hän nauroi oikein hillittömästi.