Pyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin. Istuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat kylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.
— Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun todellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.
— Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.
Rouva de Piennes pudisti päätänsä.
— Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä aamuna sai hän viimeisen voiteluksen.
— Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään akkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.
— Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva de Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle onnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?… Pelastaessaan hänet epätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle katumuksen aikaa… Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä itsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen eikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!
— En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra kuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi … minä ainakin haluaisin mielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin, se se minuun enimmän koskee.
— Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle…
Mitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti erääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon. Rouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen naulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko ajan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli hän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui se pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi hameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan magneettisesta virtauksesta.