— Nuo kukkaset ovat sangen kauniita, virkkoi rouva de Piennes hiukan kuivasti.
— Pidin niin paljo kukkasista ennen, lausui sairas huoahtaen, ja hän totutti … hra de Salligny totutti minut oikein vaateliaaksi, hän kun aina etsi minulle mitä ihanimpia… Mutta en minä enää niistä välitä… Ne tuoksuvatkin liiaksi… Ottakaa te, rouva, tuo kimppunen; ei hän siitä pahastu, jos minä annan ne teille.
— Ei, rakas lapsi, onhan teidän ainakin hauska katsella niitä, virkkoi rouva de Piennes hellemmästi, sillä Arsène raukan peräti surullinen ääni oli häntä kovin liikuttanut. — Voinhan ottaa niistä tuoksuvaiset, pitäkää te kameeliat.
— En, en… Minä vihaan kameelioita… Ne muistuttavat minua ainoasta riidastamme … siltä ajalta, kun olin hänen kanssaan.
— Elkää muistelko enää noita hullutuksia, lapsukaiseni.
— Löysin eräänä päivänä, jatkoi Arsène katsoen tarkasti rouva de Piennes'en, hänen huoneessaan ihanan punertavan kameelian vesilasiin pistettynä. Yritin ottaa sen, vaan sitä hän ei sallinut. Vieläpä kielsi hän minua sitä koskettamastakin. Minä tahdoin toistamiseen ja aloin sättiä häntä. Mutta silloin lukitsi hän sen laatikkoonsa ja pisti avaimen taskuunsa. Siitäkös minä metelin nostin ja särinpä vielä erään porsliinivaasinkin, josta hän paljo piti. Ei sekään auttanut. Näin kyllä, että hän oli saanut sen joltakin säädylliseltä naiselta. Mutta keneltä, sitä en ole koskaan saanut varmasti tietää.
Puhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de Piennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin pitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi. Rouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs kameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona oli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen syntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa. Nauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut sen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen seikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä käsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo hämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi punastuvansa.
— Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa minulle… Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle. Elkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta tahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?
Max istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut: kukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.
Kun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun pöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset, pahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista teeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut vastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta tuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.