— Bévillen kunnia! hän toisti olkapäitään kohauttaen; jumalankieltäjä! irstaisuuteen vajonnut mies!
— Ei, Béville on kunnian mies! kapteeni huudahti pontevasti. Mutta miksi niin pitkiä keskusteluja? Enkö minäkin ollut läsnä tässä kaksintaistelussa? Tahdotteko te, herra amiraali, asettaa kunniamme kysymyksenalaiseksi ja syyttää meitä murhasta?
Hänen äänessään oli jotain uhkaavaa. Joko Coligny ei ymmärtänyt tai sitten hän halveksi vihjausta herttua Frans Guise'n murhasta, jonka katolilaisten viha oli pannut hänen syykseen. Vieläpä hänen kasvonsa kävivät taaskin tyynen liikkumattomiksi.
— Herra de Mergy, hän sanoi kylmästi ja ylenkatseellisesti, miehellä, joka on kieltänyt uskonsa, ei ole enää oikeutta puhua kunniastaan, sillä siihen ei luottaisi kukaan.
Kapteenin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi, hetken perästä ne valahtivat kalmankalpeiksi. Hän horjahti pari askelta taaksepäin, ikäänkuin pelosta että muuten lankeisi kiusaukseen lyödä vanhaa miestä.
— Herra amiraali! hän huusi, teidän ikänne ja teidän asemanne sallivat teidän rankaisematta loukata sitä, mitä halvalla aatelismiehellä on kalleinta ja arvokkainta. Mutta minä vaadin, että määräätte aatelismiehistänne jonkun tai joitakuita vastaamaan lausumistanne sanoista. Kautta Jumalan vannon, että syötän heille vielä ne sanat, kunnes he niihin tukehtuvat.
— Se on varmaankin herrojen raffineerattujen tapoja. Minä en ollenkaan noudata heidän tapojaan, ja erotan palveluksestani aatelismieheni, jos heistä kuka rupeaa niitä jäljittelemään.
Näin sanoen amiraali käänsi hänelle selkänsä. Kuohuen raivosta kapteeni syöksyi ulos Châtillon'in palatsista, hyppäsi hevosensa selkään ja ikäänkuin vimmaansa lauhduttaakseen pakotti ratsunsa mielettömään laukkaan sohiessaan sen kylkiä kannuksillaan. Hurjassa menossaan hän oli vähällä ajaa kuoliaaksi joukon rauhallisia jalankulkijoita; ja oli totisesti onni, ettei hänen tielleen sattunut yhtään ainoata raffineerattua, sillä silloisessa mielentilassaan hän olisi varmasti heti vetänyt miekkansa, jos siihen olisi tarjoutunut vähintäkään aihetta.
Saavuttuaan Vincennes'een saakka hänen verensä alkoi jäähtyä. Hän kiristi ohjaksia ja käänsi takaisin Parisia kohti vertavuotavan ja hikeävaluvan hevosensa.
— Ystäväparka, sanoi hän katkerasti hymyillen, sinulleko minä sitten kostan kärsimäni häväistyksen?