Eräänä aamuna, kapteenin lojuessa leposohvalla ja lukiessa "Pantagruelin perin kauhistuttavia elämän vaiheita", ja veljensä opiskellessa kitaransoittoa signor Uberto Vinibellan johdolla, tuli palvelija ilmoittamaan Bernardille, että muudan hyvin siististi puettu vanha eukko odotti Mergytä alasalissa, ja että tämä hyvin salaperäisen näköisenä oli pyytänyt päästä hänen puheilleen. Mergy läksi heti alakertaan, ja otti vanhan eukon, joka ei ollut ei Martta eikä Camillakaan, ahavoituneista käsistä kirjeen, josta läksi suloinen tuoksu; se oli sidottu kultalangalla ja suljettu isolla vihreällä vahasinetillä, jossa vaakunan asemesta saattoi nähdä vain Amorin, joka pani sormen huulilleen, sekä kastilialaisen sanan: Callad![54] Mergy avasi kirjeen ja näki että siinä oli yksi ainoa espanjankielinen rivi, jota hänen oli vähän vaikea ymmärtää: Esta noche, una dama espera à V. M.[55]
— Kuka teille on antanut tämän kirjeen? Bernard kysyi vanhukselta.
— Eräs nainen.
— Mikä hänen nimensä on?
— En tiedä: hän on espanjatar, niin hän ainakin sanoi.
— Mistä hän minut tuntee?
Vanhus kohautti olkapäitään.
— Teidän kuuluisuutenne ja hienon miehen maineenne on sotkenut teidät tähän hyväkkään juttuun; mutta vastatkaahan, tuletteko te?
— Minne sitten minun pitäisi mennä?
— Tulkaa tänä iltana kello puoli yhdeksän Saint-Germain-l'Auxenois'n kirkkoon, sen vasempaan sivulaivaan.