— Semmoinen on vaan tapa nykyään. Kuinka usein olenkaan nähnyt d' Ardelay'n, henkiystäväni, menevän tapaamaan rakastettuaan haarniska yllään, kaksi pistoolia vyössään ja neljä komppaniansa soturia perässään, jokaisella heistä ladattu pyssy mukanaan. Et tunne vielä Parisia, poikaseni; ja usko minua, liika varovaisuus ei ole koskaan haitaksi. Ja onhan vapaa valta heittää haarniska päältään silloin kun se on haitaksi.
— En osaa olla ollenkaan levoton. Jos Comminges'n omaiset hioisivat hampaitaan minun pääni menoksi, niin olisivathan he helposti voineet hyökätä kimppuuni yöllä kadulla.
— No en minä ainakaan anna sinun mennä muuten kuin ainoastaan sillä ehdolla että otat pistoolin mukaan.
— Olkoon menneeksi! Mutta kyllä minulle nyt kaikki nauravat.
— Siinä ei kuitenkaan vielä kylliksi; pitää vielä syödä hyvä päivällinen, kaksi peltopyytä ja paljon kukonhelttapiirakasta, jotta voisi tänä iltana kunnialla edustaa Mergyn sukua.
Bernard vetäytyi huoneeseensa, jossa hän kulutti ainakin neljä tuntia sukien ja kampaillen tukkaansa ja itseään hajuvesillä valellen ja lopuksi sommitellen mielessään kaunopuheisia lauseita, joita hän päätti sanoa tuntemattomalle kaunottarelle.
Voi helposti arvata oliko hän täsmällisesti kohtauspaikalla. Yli puoli tuntia hän käveli kirkossa edestakaisin. Kolmeen kertaan hän jo oli lukenut kynttilät, pylväät ja muistotaulut, kun vanha, huolellisesti ruskeaan huppukauluksiseen vaippaan kääriytynyt eukko tarttui hänen käteensä ja vei hänet, sanaakaan virkkamatta, kadulle. Pysyen yhä äänettömänä hän vei hänet, monet mutkat ja kierrokset tehtyään kovin ahtaalle ja näköjään autiolle syrjäkadulle. Eukko pysähtyi aivan sen perällä pienen, suippokaarisen ja kovin matalan oven eteen, jonka hän avasi taskustaan ottamallaan avaimella. Hän meni edellä sisään, ja Mergy seurasi häntä, pidellen pimeässä kiinni hänen vaippansa liepeestä. Heidän tultuaan sisään Mergy kuuli jykevien salpojen kumahtavan kiinni takanaan. Oppaansa sanoi hänelle silloin hiljaa, että he olivat rappusten juuressa, ja että oli noustava kaksikymmentäseitsemän porrasta. Rappuset olivat hyvin ahtaat, ja epätasaiset astimet olivat useammin kuin kerran saada hänet kompastumaan. Vihdoinkin kahdennenkymmenennen seitsemännen portaan perästä, joka päättyi pieneen tasanteeseen, eukko avasi oven ja kirkas valo häikäisi hetkeksi Mergyn silmät. Samassa hän astui huoneeseen, joka oli paljon hienommin sisustettu kuin mitä talon ulkoasusta olisi saattanut päättää.
Seinät oli verhottu kaikkialla kudotuilla seinäverhoilla, jotka olivat hiukan haalistuneet, mutta kuitenkin vielä hyvin siistit. Keskellä huonetta Bernard näki pöydän, jolla paloi kaksi ruusunpunaista vahakynttilää, ja jolle oli ladottu useanlaisia hedelmiä ja leivoksia, sekä kristallilaseja ja -pulloja, jotka näyttivät olevan täynnä erilaisia viinejä. Kaksi pöydän kumpaankin päähän asetettua nojatuolia tuntui odottavan aterioitsijoita. Silkkisten uutimien puoleksi sulkemassa vuodekomerossa oli runsaasti koristeltu ja karmosiinipunaisella atlaksella peitetty vuode. Lukuisista suitsutuspannuista levisi huoneeseen hekumallinen tuoksu.
Vanhus riisui vaippansa ja Mergy viittansa. Bernard tunsi hänet viestintuojaksi, joka oli tuonut hänelle kirjeen.
— Pyhä Maria siunaa ja varjele! eukko huusi huomatessaan Mergyn pistoolin ja miekan, luuletteko että joutuisitte täällä iskemään jättiläisiä miekalla kuoliaaksi? Ei, kaunis nuori herra, ei täällä tarvitse miekalla tapella.