Kuulijakunnasta kuului harmistuneita huudahduksia; mutta pian ne lakkasivat, kaikki kun olivat uteliaita tietämään ketä vastaan sotaiset valmistelut ja tavallisuudesta poikkeavat varovaisuustoimenpiteet, joihin he näkivät ryhdyttävän, olivat tähdätyt.
— Onko se totta, kersantti, kysäsi torvensoittaja, että eilen aikoivat tappaa kuninkaan?
— Lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne olivat ne senkin … hugenotit.
— Pyhän Andreaksen Ristinmajatalon isäntä, jonka luona söimme aamiaista, sen meille kertoi, samoin kuin senkin, että he tahtoivat hävittää messun.
— Siinä tapauksessa saamme syödä lihaa joka päivä, huomautti Merlin hyvin filosoofisesti; sianlihakimpale papuruoan asemesta! ei siinä ole mitään suremista.
— Ei kylläkään, mutta jos hugenotit pääsevät lakia säätämään, niin he ensi työkseen hajoittavat kaikki kevytaseiset ratsuväenkomppaniat kuin lasin vaan, asettaakseen tilalle saksalaisia ratsumieskoiriaan.
— Jos niin on asiat, niin kyllä totisesti minä heille näytän!
Perhana vieköön. Ihanhan tässähän tekevät minusta hyvän katolilaisen.
Sanokaas Bertrand, te joka olette ollut protestanttien joukoissa,
onko totta, että amiraali antoi vain seitsemän äyriä ratsumiehilleen?
— Ei ropoakaan enempää, se vanha kitupiikki! Niinpä jätinkin hänet ensi sotaretken päätyttyä.
— Kapteeni kun on tänään pahalla päällä, sanoi torvensoittaja. Hän, joka tavallisesti on niin pirun hyvänahkainen mies, joka mielellään puhuu sotamiehen kanssa, on ollut tuppisuuna koko matkan.
— Hänen mieltään kai painavat nuo uutiset, kersantti vastasi.