— Hoi! ettekö ole kuninkaan hovipoikia? Minne te menette tovereinenne noiden täysissä taisteluvaruksissa olevien hevostenne kera?
— Louvreen, arvoisa herra, tämän yön huveihin.
— Tämän yön huveihin! virkkoi Mergy itsekseen. Kaikille ihmisille siitä näköjään on sanottu paitsi minulle. Mutta vähäpä se minua liikuttaa; kuningas huvitelkoon ilman minua, enkä totisesti ole utelias näkemään hänen huvituksiaan.
Vähän kauempana hän huomaa huonosti puetun miehen, joka pysähtyi muutamien talojen eteen ja merkitsi niiden ovet, vetämällä niihin liidulla valkean ristin.
— Hei naapuri, oletteko te majoitusmestari, kun noin merkitsette taloja?
Tuntematon hävisi vastaamatta mitään.
Eräässä kadunkulmauksessa oli hän, kääntyessään sille kadulle, jonka varrella kreivitär asui, vähällä törmätä yhteen erään miehen kanssa, joka oli kääriytynyt laajaan viittaan niinkuin hänkin ja joka kääntyi samasta kulmasta vaikka päinvastaiseen suuntaan. Huolimatta pimeästä ja siitä, että kumpikin mitä huolellisimmin koetti pysytellä tuntemattomana, he paikalla tunsivat toisensa.
— Kas hyvää iltaa, herra de Béville! Mergy sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Antaakseen hänelle kätensä Béville teki omituisen liikkeen viittansa alla: hän siirsi oikeasta kädestään vasempaan jonkin kantamansa jotenkin painavan esineen. Viitta jäi vähän raolleen.
— Terve, ritari uljas, kaunotarten suosikki! Béville huudahti.
Lyönpä vetoa siitä, että teitä onnenne odottaa.