Kaksi munkkia.
Lui mettant un capuchon
Ils en firent en moine.
Kansanlaulu.[71]
Eräässä Loiren rannalla vähän matkan päässä Orleans'ista ja sieltä Beaugency'hin vievän tien varrella olevassa kapakassa istui pöydän ääressä, ruskea kaapu yllään, ja suuri huppukaulus puoleksi silmille vedettynä, nuori munkki, silmät hyvin tarkkaavaisina ja hartaina rukouskirjaan kiintyneinä, vaikkakin hän oli valinnut vähän pimeänpuoleisen nurkan lukupaikakseen. Hänen vyöstään riippui rukousnauha, jonka helmet olivat isommat kuin kyyhkysen muna, ja pyhäinkuvat, joita oli runsas valikoima samaan nauhaan kiinnitettynä, pitivät kilinää hänen joka liikahduksellaan. Kun hän kohotti päätään katsoakseen oveen päin, niin saattoi huomata hienopiirteisen suun, jota koristivat ylöspäin taivutetut ja niin muhkeat viikset, että jalkaväen kapteeni olisi voinut olla niistä ylpeä. Hänen kätensä olivat hyvin valkeat, kyntensä pitkät ja huolellisesti leikatut; eikä mikään osoittanut, että tämä nuori veli olisi, munkkikuntansa tapoja noudattaen, koskaan käsitellyt lapiota tai haravaa.
Lihava pulleaposkinen talonpoikaiseukko, joka toimitti tässä kapakassa palvelijan ja keittäjättären virkaa ja joka kaiken lisäksi oli vielä sen omistaja, lähestyi nuorta munkkia, ja tervehdittyään häntä sangen kömpelösti, sanoi hänelle:
— Mitä? arvoisa isä, ettekö tilaa mitään päivälliseksi? Tiedättekö että kello on jo yli puolenpäivän?
— Mahtaakohan Beaugency'n lautta viipyä vielä kauvankin?
— Kukapa tietää. Vesi on matalalla, eikä nyt pääse kulkemaan mielensä mukaan. Ja sitten toisekseen ei ole vielä sen tuloaikakaan. Kuulkaa, teidän sijassanne minä söisin tässä päivällistä.
— Olkoon menneeksi! minä syön tässä päivällistä; mutta eikö ole jotain muuta huonetta kuin tämä, jossa voisin syödä? Tunnen täällä katkua, joka ei ole miellyttävää.
— Olettepa te kovin arkatuntoinen, arvoisa isä. Minä puolestani en tunne mitään.