Kirurgi kohautti olkapäitään ja lähestyi Bévilleä.
— Partani kautta! hän huudahti, onpa siinä siisti haava. Nuo paholaisen vapaaehtoiset lyövät ihan silmittömästi.
— Paranenhan minä, eikö totta? kysyi haavoittunut heikolla äänellä.
— Hengittäkäähän vähän. Silloin kuului hyvin heikko vihellystä muistuttava ääni; sen synnytti ilma, joka virtasi yhtäaikaa ulos Bévillen rinnassa olevasta haavasta kuin suustakin, ja punaisena vaahtona tihkui verta haavasta.
Kirurgi vihelsi ikäänkuin jäljitelläkseen tätä omituista ääntä; sitten hän asetti kaikessa kiireessä kääreen haavalle, ja sanaakaan virkkamatta hän otti myttynsä ja hankkihe lähtemään. Sillävälin Bévillen silmät, kiiluen kuin kynttilät, seurasivat kaikkia tämän liikkeitä.
— No, tohtori? hän kysyi vapisevin äänin.
— Pankaa pillit pussiin, kirurgi vastasi kylmästi. Ja meni tiehensä.
— Voi onnetonta! kuolla näin nuorena! huudahti Béville-parka, antaen päänsä vaipua takaisin olkitukolle, mikä hänellä oli päänalaisena.
Kapteeni George pyysi juotavaa; mutta kukaan ei tahtonut hänelle antaa vesilasia pelosta että siten saattaisi jouduttaa hänen kuolemaansa. Omituista inhimillisyyttä, joka vaan pitentää kärsimyksiä! Samassa tulivat saliin haavoittuneita katsomaan La Noue ja kapteeni Dietrich sekä monta muuta upseeria. He pysähtyivät kaikki Georgen patjan ääreen, ja La Noue katseli, miekkansa kahvaan nojaten, vuoroon kumpaakin veljestä silmin, joissa kuvastui selvästi tämän surullisen näyn hänessä herättämä mielenliikutus.
Saksalaisen kapteenin vyöstä riippuva taskumatti veti Georgen huomion puoleensa.