No niin! sopikaamme pois Mehemet-Alin kanssa: hänhän nauttii suurta arvonantoa Euroopassa, ja kaikissa sanomalehdissä hän käy suuresta miehestä: sanotaan suorastaan, että hän on Egyptin hyväntekijä. Mutta kuitenkin, voiko olla mitään kauhistuttavampaa kuin tappaa ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan? Todellisuudessa maan tapa sekä se seikka, että asiasta oli mahdotonta selviytyä muuten, puolustavat moisia salaväijytyksiä. Tähän tapaukseen siis sopii Figaron iskusana: Ma, per Dio, utilita![3]
Jos eräs ministeri, jonka nimen jätän mainitsematta, olisi tavannut albanialaiset valmiina ampumaan hänen määräyksestään, ja jos hän olisi juhlapäivällisillä kiiruhtanut toimittamaan pois päiviltä vasemmiston huomatut miehet, niin hänen tekonsa olisi itse asiassa ollut sama kuin Egyptin hallitsijan, mutta siveellisessä suhteessa sata kertaa rikollisempi. Salamurha ei enää kuulu tapoihimme. Mutta tämä samainen ministeri pani viralta paljon vapaamielisiä valitsijoita, pieniä maaseudun virkamiehiä; toiset hän peloitteli ja sai siten vaalit käymään mielensä mukaan. Jos Mehemet-Ali olisi ollut Ranskassa ministerinä, niin ei hänkään olisi tehnyt sen enempää; ja epäilemättä olisi ranskalaisen ministerin ollut pakko turvautua ammuttamiseen, koskapa kerran viraltapanot eivät olisi kylliksi tehonneet mamelukkien mieleen.[4]
Pärttylinyö oli raskas rikos, mutta toistan sen vielä kerran, XVI:lla vuosisadalla tapahtunut verilöyly ei ole ollenkaan sama rikos kuin XIX:lIä vuosisadalla toimeenpantu. Lisätkäämme vielä, että siihen otti osaa suurin osa kansasta joko teoin tai ainakin sitä mielessään kannattaen: se asestautui käydäkseen hugenottien kimppuun, joita se piti muukalaisina ja vihollisina.
Pärttylinyö oli ikäänkuin kansallinen kapina, samantapainen kuin espanjalaisten v. 1809 tekemä; ja surmatessaan kerettiläisiä Parisin porvarit uskoivat lujasti tottelevansa taivaan ääntä.
Ei ole minunlaiseni kertomuksientekijän asia kuvata tässä kirjassa 1572 vuoden historiallisten tapahtumain pääsisältöä; mutta kun olen puhunut Pärttylinyöstä, niin en voi olla tässä esittämättä eräitä ajatuksia, jotka ovat heränneet mielessäni historiamme veristä lehteä lukiessani.
Onko ymmärretty oikein syyt, jotka aiheuttivat tämän verilöylyn? Oliko sitä kauan edeltäpäin valmistettu, vai oliko se tuloksena äkillisestä määräyksestä tai kerrassaan vain sattumasta?
Ei yksikään historiankirjoittaja anna minulle tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin.
He pitävät tyydyttävinä todistuksina kaupungilla liikkuneita huhuja ja luuloteltuja keskusteluja, jotka painavat hyvin vähän vaa'assa, kun on ratkaistavana näin tärkeä historiallinen kysymys.
Toiset tekevät Kaarle IX:stä teeskentelevän hirviön; toiset pitävät häntä haaveksivana ja malttamattomana jörönä. Jos hän kauan ennen elokuun 24 päivää syytää suustaan uhkauksia protestantteja kohtaan, niin se on todistuksena siitä, että hän hautoo mielessään heidän tuhoamistaan kovin kourin; jos hän taas on heidän kanssaan mielin kielin, niin se osoittaa hänen teeskentelevän.
Tahdon tässä vain viitata erääseen kertomukseen, jota kaikkialla toistetaan ja joka osoittaa, kuinka helposti kaikkien mitä epätodennäköisimpienkin huhujen annetaan käydä täydestä.