Kun on juuri surmannut ihmisen, ja kun tämä vielä on ensimäinen jonka surmaa, niin silloin jonkin aikaa, varsinkin yön tullen, vaivaa kuolleen kuva ja hänen viimeiset nytkähdyksensä ennen hengenlähtöä. Mielen täyttävät siinä määrin synkät ajatukset, että hädintuskin kykenee seuraamaan yksinkertaisintakaan keskustelua; se väsyttää ja ikävystyttää; toiselta puolen taas yksinäisyys pelottaa, siitä kun soimaavat, syyttävät ajatukset käyvät vieläkin ankarammiksi. Huolimatta Bévillen ja kapteenin tiheistä käynneistä, Mergy vietti ensimäiset kaksintaistelua seuranneet päivät hirveän surumielisyyden vallassa. Yöllä häneltä riisti haavan aiheuttama korkea kuume unen silmistä ja silloin hänellä olikin kaikkein onnettomin oltava. Vain se ajatus, että rouva de Turgis ajatteli häntä ja oli ihaillut hänen rohkeuttaan, saattoi häntä hiukan lohduttaa, mutta se ei voinut häntä tyynnyttää.
Eräänä yönä hän tukahuttavan kuumuuden rasittamana — oli heinäkuu käsissä — päätti mennä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään puutarhaan, jonka keskessä talo sijaitsi. Hän otti viitan hartioilleen ja aikoi mennä ulos, mutta hän huomasi että ovi oli lukittu ulkoapäin. Hän arveli, että häntä palveleva vanhus oli varmaankin tehnyt sen epähuomiossa, ja kun tämä nukkui kaukana ja varmaankin sillä hetkellä oli syvään uneen vaipuneena, niin Mergy arveli että oli aivan hyödytöntä kutsua häntä. Hänen ikkunansa ei sitäpaitsi ollut kovin korkealla; sen alla oli vasta käännetty maa pehmeätä. Käden käänteessä hän oli puutarhassa. Sää oli pilvinen, ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä ja harvakseen, ikäänkuin vaivaloisesti leyhähteli silloin tällöin tuulenhenki läpi puutarhan ja kuuman ja raskaan ilman. Kello oli noin kaksi aamulla, ja mitä syvin hiljaisuus vallitsi ympäristössä.
Mergy käveli jonkin aikaa edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena. Ne keskeytyivät kun portille kolkutettiin. Kuului heikko ja ikäänkuin salaperäinen kolkuttimen isku, joten tulija varmaankin luotti siihen, että joku oli kuuntelemassa avatakseen hänelle portin. Että joku kävi yksinäisessä talossa moiseen aikaan, siinä oli jotain omituista. Mergy pysyttelihe liikkumatonna pimeässä puutarhan sopessa, josta hän voi huomata kaikki, pysyen itse näkymättömänä. Nainen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin talossa asustava eukko, tuli heti ulos talosta, salalyhty kädessään, avasi portin, ja pihaan tuli joku, joka oli verhottuna laajaan mustaan huppukauluksiseen vaippaan.
Mergyn uteliaisuus oli heti vireillä. Tulijan vartalo, ja mikäli voi päättää, puku osoittivat hänen olevan naisen. Eukko tervehti, osoittaen hänelle kaikin tavoin mitä syvintä kunnioitustaan, kun taas mustaviittainen nainen hänelle tuskin nyökäytti päätäänkään. Sitävastoin hän antoi tämän käteen jotain, mihin vanhus näytti kovin halukkaasti tarttuvan. Kirkas ja metallilta kilahtava sointu, joka kuului, ja kiire, jolla vanhus kumartui sitä etsimään maasta, saivat Mergyn päättämään, että eukko oli saanut rahaa. Molemmatkin naiset ohjasivat kulkunsa puutarhaan, vanhus edellä kulkien ja kätkien lyhtynsä vaippansa alle. Puutarhan perällä oli eräänlainen lehtimaja, minkä muodostivat ympyrään istutetut lehmukset, jotka yhdisti toisiinsa hyvin tiukka lehvästö, niin että se kylläkin muodosti ikäänkuin seinän. Kaksi aukkoa tai kaksi ovea vei tähän lehtimajaan, jonka keskessä oli pieni kivipöytä. Sinne menivät eukko ja hunnustettu nainen. Pidättäen hengitystään Mergy seurasi heitä hiipien, ja asettui lehvästön taa niin, että hän voi hyvästi kuulla ja nähdä minkä tätä kohtausta valaisevalla niukalla valolla nähdä voi.
Vanhus pisti aluksi tulen johonkin, mikä heti leimahti palamaan keskelle pöytää asetetussa tuliastiassa levittäen heikkoa sinertävää valoa, samanlaista kuin palava sprii, johon on sekoitettu suolaa. Hän sammutti heti lyhtynsä tai peitti sen niin, että Mergyn olisi ollut vaikea tuntea tuliastian luomassa lepattavassa valossa vieraan naisen piirteitä, vaikkei niitä olisikaan peittänyt harso ja huppukaulus. Vanhuksen tunsi helposti hänen vartalostaan ja sen muodosta; mutta hän huomasi että tämän kasvoihin oli tuhrittu jotain tummaa väriä, joka saattoi hänet valkoista päähinettä vasten näyttämään pronssiselta kuvapatsaalta. Pöytä oli täynnä kummallisia esineitä, joita hän tuskin saattoi eroittaa. Ne näyttivät olevan asetetut omituiseen järjestykseen, ja hän luuli voivansa eroittaa hedelmiä, kuolleitten luita ja verisiä palttinariekaleita. Pieni, korkeintaan jalanpituinen ja, mikäli saattoi nähdä, vahasta tehty miehen kuva oli asetettu näitten inhottavien riepujen keskeen.
— No niin, Camille, sanoi hunnutettu nainen hiljaa, hän voi paremmin, niinhän sanoit?
Tämä ääni sai Mergyn säpsähtämään.
— Hiukan paremmin, armollinen rouva, eukko vastasi, kiitos taitomme. Kuitenkin minun on ollut vaikea saada suuria aikaan näillä rievuilla ja sillä vähällä verellä, mitä hänen kääreissään on ollut.
— Ja mitä mestari Ambrosius Paré sanoo?
— Hänkö, joka ei tiedä mitään! Mitä se liikuttaa mitä hän sanoo? Mutta minä, minä vakuutan teille että haava on syvä, vaarallinen, peloittava, ja että se voi parantua vain taikakeinoilla; mutta täytyy uhrata usein maan ja ilman hengille, ja jotta voisi uhrata, niin…