Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.
Eräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten pian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.
Oli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä keskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.
[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana, jonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja jonkinlaista järjestysvaltaa jossakin pievessä eli maakunnassa. Korsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan: aateliset (joista toisille annetaan arvonimi ylhäisyys, toisille herra, signor), korpraalit (caporali), kansalaiset, alhaiso ja muukalaiset.]
Tulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten jääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä auttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.
Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:
— Oletko sinä Mateo Falconen poika?
— Olen.
— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.
— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?