— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.
Pyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin lähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.
Kului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimasti.
— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.
— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen heittäytyä hänen jalkojensa juureen.
Mutta Mateo ärjäisi hänelle:
— Pois minusta!
Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen päässä isästään.
Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.
— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.