Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.
Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa, milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.
Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa, antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita, ennenkuin menetteli niin varomattomasti.
Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee, kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.
Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle. Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.
Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä kohtelultansa.
Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.
Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa. Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt, leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä, jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, — sydän siinä äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa, kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa. Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä alinomaa.
Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin, hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja. Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.
Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno, milloin saan palata kotiin?"