I
Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman olemassaoloni.
Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen. He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija, sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina, sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on, liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani. Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.
Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö, joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin silmäluomet itkun jäljeltä.
Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.
Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."
Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää, joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.
Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani. Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen tuokion näkyvissäni.
Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa. Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden läheiseksi.
Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua tyrkkäävän.