Talon takana oli muurin ympäröimä puutarha lammikkoineen, jonka veteen johtivat portaat, kylpytasanteelta. Tasanteen vierellä kasvoi suunnattoman suuri dzambolan-puu, ja ylt'ympäri seisoi taajoina ryhminä erilaisia hedelmäpuita, joiden varjoon piiloutuneena lampi lepäsi. Tuon yksinäisen pienen puutarhan hunnutettu kauneus viehätti minua sanomattomasti, aivan eri tavalla kuin talon etusivulta virralle päin avautuva laaja näköala. Se oli kuin talon morsian, joka lepää yksinään päivällislevollansa kauniisti kirjailemansa pieluksen varassa hiljaa kuiskaillen sydämensä salaisuuksia. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä tuon jättiläispuun alla uneksien lammen syvyyksissä sijaitsevasta jakshain[9] kaameasta kuningaskunnasta.
Minun teki kovin mieleni päästä kerran näkemään bengalilaista maakylää. Sen lukuisat pienet rakennukset, olkikattoiset puistomajat, kujat ja uimarannat, vainiot ja torit, leikit ja juhlat, kaikki sen elämän ilmiöt sellaisina kuin mielikuvitukseni ne minulle esitti, vetivät minua kovin puoleensa. Sellainen kylä olikin kohta puutarhanmuurimme takana, mutta meitä oli kielletty siellä käymästä. Me olimme päässeet ulos häkistämme, mutta emme olleet vielä vapaat: istuimme oksalla, mutta jalkaa rasitti vielä kahle.
Eräänä aamuna kaksi vanhempaa veljeäni lähti kylään. Minä en kyennyt enää hillitsemään haluani, pujahdin huomaamatta ulos ja seurasin heitä vähän matkan päässä. Kulkiessani varjoisaa kujaa, joka johti tiheiden pensasaitojen välitse ja viheriäin vesikasvien peittämän lammen ohi, minä omaksuin ihastuneena kuvan toisensa jälkeen. Minä näen vieläkin alastoman miehen lammen rannalla vitkalleen pukeutumassa ja puhdistamassa hampaitansa pehmeäksi pureksitulla oksalla. Sattuivatpa sitten veljeni havaitsemaan, että minäkin olin tulossa. "Sinäkö täällä? Suori itsesi matkaan! Lähde heti takaisin!" he toruivat. He kerrassaan kauhistuivat minut nähdessään. Minä olin paljain jaloin, nuttuani ei peittänyt hartialiina tai päällysvaate, sanalla sanoen: minä en ollut siinä asussa, että olisin voinut soveliaasti lähteä ulkosalle. Ikäänkuin se olisi ollut minun syyni! Minullahan ei ollut sukkia eikä muutakaan ylimääräistä vaatetusta, joten minun ei ainoastaan täytynyt palata pettyneenä tällä kertaa, vaan oli yleensäkin luovuttava kaikista asian auttamista koskevista toiveista. Mutta jos pääsy kauemmaksi olikin takaa suljettu, niin etupuolella Ganges vapahti minut kaikesta vankeudesta: mieleni voi, milloin tahtoi, käydä johonkin iloisesti purjehtivaan alukseen ja kulkea sen mukana maihin, joiden nimeä ei yksikään maantieteen oppikirja mainitse.
Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Senjälkeen en ole enää käynyt tuossa tshampak puiden varjostamassa huvilanpuutarhassa. Sama vanha rakennus ja samat vanhat puut ovat siellä varmaan vieläkin, mutta minä tiedän, ettei se kumminkaan enää ole sama — sillä mistäpä nyt ottaisin sen lapsellisen ihmettelyn ja ihastelun, jonka valossa sen muinoin näin?
Me palasimme kotiimme Kalkuttaan. Ja jokainen päiväni oli jälleen palanen, joka viskattiin Normaalikoulun ammottavaan kitaan.
9
RUNOLLISIA HARJOITUKSIA
Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin Baitarani-virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille. Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä, ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.
Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen — toivottavasti ei kukaan epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi: "Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä, jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.
Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä. Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen sija Gobinda Babun sydämessä.