Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko ihmisen puhuvan — en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt, mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa innostukseen.
Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman, ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.
Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi McCullochin Lukukirjaan. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja rivejä, mutta turhaan.
Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti kuin ennenkin.
Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä, joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.
8
ENSIMMÄINEN MATKANI
Dengue-kuumeen kerran raivotessa Kalkuttassa osan suurta perhettämme täytyi asettua Tshatu Babun huvilaan virran varrelle. Me lapset jouduimme lähtemään mukaan.
Se oli ensimmäinen matkani. Gangesin ranta tervehti minua kuin ystävää jostakin edellisestä olemassaolosta. Palvelijain asunnon edustalla oli guava-lehto, ja minä vietin päiviäni istuen sen varjossa kuistikolla ja katsellen puunrunkojen välitse välkkyvää virtaa. Joka aamu herätessäni tuntui siltä, kuin olisi päivä saapunut luokseni kultareunusteisena kirjeenä, jossa minua odotti jokin ihmeellinen uutinen. Jotta pieninkään osanen ei joutuisi hukkaan, minä pukeuduin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kiiruhdin ulos tähystyspaikalleni. Joka päivä näin Gangesin paisuvat ja alenevat vuoksi- ja luodevedet, lukuisat alukset viilettelivät kukin tavallansa pitkin virran pintaa, puiden varjot väistyivät lännestä itään, ja vastakkaisella rannalla, puiden varjoläikkien yläpuolella, pulppusi kultainen elämänveri illantaivaan lävistetystä rinnasta. Toisinaan päivä oli pilvinen varhaisesta aamusta alkaen; vastarannan metsä lepäsi tummana, ja tummat varjot väikkyivät virralla. Sitten alkoi äkkiä pauhata sade, joka himmensi näköpiirin: toisen rannan hämyinen rajaviiva lausui kyyneleiset jäähyväisensä, virran povea paisuttivat pidätetyt huokaukset, ja lehvistössä pääni päällä temmelsi kostea tuuli.
Minä tunsin itseni uudestisyntyneeksi päästyäni muurien, palkkien ja parrujen komeroista vapaaseen luontoon. Niin tutustuessani uudelleen kaikkiin olioihin minä olin näkevinäni häiritsevien, rumentavien verhojen väistyvän maailman ja itseni väliltä. Olenpa varma siitä, että se siirappi, joka kylmien lutshi-kakkujen keralla muodosti aamiaiseni, maistui yhtä hyvältä kuin Indran taivaassansa nauttima ambrosia, sillä kuolemattomuus ei piile nektarissa, vaan sen nauttijassa, ja jää saavuttamatta, jos sitä etsimme.