Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän jälkeen me olimme vapaat.
Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa. Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath Babu saapunut.
Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden sutrain saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa voiton.
Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.
Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä, kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän ohjelmaansa kuulu englanninkieli!
Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan tarpeettoman nopeasti.
On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti. Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät esiin ainoastaan bael-pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin kadamba-kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole…! Me istumme kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle. Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen katumme varrelta ei.
Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi. Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa, hänen tuntinsa olivat illalla ja hän opetti englanninkieltä! Olenpa varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.
Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä — runoako vai suoranaista, se jäi meille selviämättä — eräästä englantilaisesta kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi. Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo — että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.
Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi: "Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä, joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.