Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.
Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten hyväksi näin, muodostivat pajar-säkeen, niin runoilemisen taide oli äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.
Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.
Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6] joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään talosta soveliaita kuulijoita.
Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa: "Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.
Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!" virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on dvirepha?"[7]
En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan — päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten hyvänsä, sana dvirepha säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.
7
ERINÄISIÄ OPINTOJA
Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.