Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli kallokiksi muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:
… full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä, laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)
Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa, niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi — useimpien poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi — kaksi vuotta — kolme vuotta — miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten vietettävä.
Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä. Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.
Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin, mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös. Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen, mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.
Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun. Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.
6
SÄESEPPONA
Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti, pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten neljätoistatavuisen pajar-säkeen luonteen.
Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa — niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan tuottavani sellaista runoutta.