Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja lutshi-kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua — melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.
Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.
5
NORMAALIKOULU
Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani, kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut heitä sillä tavoin kasvattaaksensa — eikä olisi tietenkään voinut heihin niin väkevästi vaikuttaa.
Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin koulumestarien.
Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä. Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen iloista ainesta.
Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat, luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun, tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.
Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan säkeen:
Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling.