Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa. Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa. Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut, ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat kärsimystä.
Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana; olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan. Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin. Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat, ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.
Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään; kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana hoitajan hartioille — niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin — ja vaikka rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.
Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.
Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti, ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan. Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa, lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.
Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan. Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu avoinna, ääneti, ihmetellen.
Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei ollut vielä tietoa.
Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty, ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.
Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.
Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta, joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen kertaan meille tyrkyttämään.