Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.
Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua. Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.
Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota vielä nytkin mainitaan nimellä golabari (lato, aitta). Nimi osoittaa, että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa. Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon golabariin minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en mennyt sinne leikkiäkseni — paikka sinänsä veti minua puoleensa. Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa; hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita ja pääsemään golabariin, niin tunsin itseni todella vapaaksi.
Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi olla aivan lähellä — ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa; mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä. Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin: "Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan palatsi sijaitsi meidän talossamme.
Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen: "Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä ei voinut olla.
Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin, mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä, että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa, niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.
Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.
Magh-juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien kaivaminen aloitettiin magh-kuun ensimmäisenä päivänä. Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa, mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen — olin nähnyt, kuinka syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi — ja vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista, jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin, mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin, "voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle." Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi, ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään, että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman koulumestarit!
4