Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi, tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti. Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä myöhemmin kirjoitin:
"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"
Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.
Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain, ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio, jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta se oli vapaa, ja minä olin vangittu — me emme voineet päästä toisiamme kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi. Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa. Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi ehdittyäni:
"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu: 'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah', huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."
Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.
Minä seison siinä silmäillen ulos… Katseeni kohtaa ensin rivin kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia. Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen tshai tshuri tshai… Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.
Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke, joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä ihmeellisimpiä näkyjä.
Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni — nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen vesisuihkun alla.
Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä leluja, on leikin maailma tuhottu.