Hänen erikoisalanansa oli noituus, maagien oppi. Olipa hän kirjoittanut ja julkaissut tätä aihetta käsittelevän kirjasenkin, jonka alkulehdellä oli hänen nimensä professorin tittelillä varustettuna. Minä en ollut milloinkaan ennen kohdannut koulupoikaa, jonka nimi oli julkaistu painosta, joten häneen — tarkoitan: häneen noituustieteen professorina — kohdistuva kunnioitukseni oli erittäin syvä. Kuinkapa olisin voinut johtua ajattelemaan, että painettujen kirjainten suorissa riveissä saattoi olla mitään epävarmaa? Oliko mikään vähäpätöinen asia merkitä omat sanansa lähtemättömällä musteella tulevaisia aikoja varten? Kun joku kaiken kansan nähden ja kuitenkin arastelematta tunnusti vakaumuksensa, niin kuinka voitiin suhtautua epäillen sellaiseen verrattomaan itseluottamukseen? Muistan vielä, kuinka sain nimeni kirjasimet jostakin kirjapainosta ja kuinka merkilliseltä minusta tuntui, kun niihin mustetta pyyhkäistyäni voin niiden avulla painaa paperiin oman nimeni.
Meillä oli tapana tarjota tuolle koulutoverille ja kirjailijaystävälle sija vaunuissamme, kun koulusta palasimme. Siitä oli seurauksena, että hän alkoi käydä luonamme. Hän oli etevä teatteriasioidenkin tuntija. Hänen avustamanansa me pystytimme painikentällemme näyttämön verhoten bamburakennelman värillisellä paperilla. Yläkerrasta saapunut nimenomainen kielto esti meitä esittämästä siinä mitään näytelmää.
Eräs erehdysten komedia luonamme sentään näyteltiin ilman minkäänlaista näyttämöä. Komedian kirjoittajan olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt: hän ei ollut kukaan muu kuin serkkuni Satja. Ne, jotka nyt tuntevat hänen tyynen ja rauhallisen olemuksensa, kerrassaan säikähtäisivät, jos kuulisivat millaisia kepposia hän keksi.
Tapaus, jonka nyt kerron, sattui hieman myöhemmin, kun olin kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen. Maagillinen ystävämme oli kertoellut meille niin monista olioiden ihmeellisistä ominaisuuksista, että minä tuskin kykenin hillitsemään uteliaisuuttani halutessani päästä niitä omin silmin näkemään. Mutta tarvittavat ainekset olivat niin harvinaiset tai niin etäältä tuotavat, ettei niitä voinut saada haltuunsa ilman Sindbad Purjehtijan suomaa avustusta. Kerran sentään sattui niin, että professori erehtyi mainitsemaan saatavissa olevia olioita. Kukapa olisi uskonut, että siemen, joka kastettiin yksikolmatta kertaa erään määrätyn kaktuslajin mehuun ja jälleen kuivattiin, itäisi, kukkisi ja tekisi hedelmää yhden ainoan tunnin kuluessa? Minä päätin ryhtyä kokeeseen muuten ollenkaan epäluuloisesti suhtautumatta väitteeseen, jonka esittäjän, professorin, nimi oli julkaistu painetussa kirjassa.
Minä sain puutarhurimme hankkimaan minulle runsaan määrän tuota maitomaista nestettä ja lähdin eräänä sunnuntai-ehtoopäivänä yksinäiseen kattotasanteen kulmaukseen suorittaakseni kokeen mangonkiveä käyttäen. Minä olin kerrassaan syventynyt tehtävääni, kastoin ja kuivasin vuoron perään — mutta täysi-ikäinen lukijani tuskin huolinee minulta tiedustella, millä menestyksellä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Satja oli sillävälin eräässä toisessa kulmauksessa saanut itämään ja versomaan salaperäisen kasvin, oman luomuksensa. Sen merkilliset hedelmät kypsyivät myöhemmin.
Tuon kokeentekopäivän jälkeen professori minua tahallansa vältteli, kuten vähitellen voin huomata. Hän ei sijoittunut samalle puolelle vaunuihin ja näytti muutenkin arasti karttavan kaikkea kohtaamista.
Eräänä päivänä hän äkkiä ehdotti, että me kukin vuorostamme hyppäisimme koulupenkiltämme. Hän sanoi haluavansa tarkata erilaista hyppäämistyyliämme. Sellainen tieteellinen uteliaisuus ei tuntunut meistä ollenkaan oudostuttavalta, kun kysymyksessä oli maagillisten tieteiden professori. Jokainen suoritti hyppäyksensä, minä muiden muassa. Hän pudisti päätänsä ja virkkoi aivan hiljaa: "Hm!" Parhaatkaan suostuttelumme eivät saaneet häntä enempää ilmaisemaan.
Joitakin päiviä myöhemmin hän kertoi meille eräiden hyvien ystäviensä haluavan mielellään meihin tutustua ja pyysi meitä käymään kerallansa heitä tervehtimässä. Me saimme luvan, ja niin lähdettiin. Huoneeseen kokoontuneet pojat näyttivät kovin uteliailta. He sanoivat haluavansa kovin kuulla minun laulavan. Minä lauloin laulun tai kaksi. Koska olin vielä lapsi, en tietenkään voinut mylviä kuin härkä. "Sievä ääni", myöntelivät he kaikin.
Virvokkeita tarjoiltaessa he istuivat ympärillämme ja pitivät meitä silmällä. Minä olin luonnostani ujo ja tottumaton vieraaseen seuraan; sitäpaitsi oli Isvarin kasvatusmenetelmä tehnyt minusta ikäpäivikseni heikon syöjän. Vähäinen ruokahaluni näytti vaikuttavan voimakkaasti heihin kaikkiin.
Tämän komedian viidennessä näytöksessä minä sain professoriltamme muutamia merkillisen tunnekylläisiä kirjeitä, jotka selvittivät koko tilanteen. Ja nyt saakoon esirippu laskeutua.