Satja kertoi minulle myöhemmin, että oli minun mangonkiveä noituessani onnistunut uskottelemaan professorille, että hoitajamme olivat pukeneet minut pojaksi vain siinä tarkoituksessa, että minä voisin saada paremman koulutuksen, mutta että todellakin oli kysymyksessä valepuku. Niille, joita haaveellinen tiede huvittaa, minä mainitsen vielä selitykseksi, että tytön otaksutaan hyppäävän vasen jalka edellä ja että minä olin niin hypännyt professorin toimeenpanemassa kokeessa. Minä en ollut silloin aavistanutkaan, millaiseen kamalaan harha-askeleeseen olin tehnyt itseni vikapääksi!
13
ISÄNI
Pian minun syntymäni jälkeen isäni alkoi alinomaa matkustella. Senvuoksi ei olekaan liioittelua, jos sanon, että tuskin tunsin häntä varhaisen lapsuuteni aikana. Silloin tällöin hän yht'äkkiä palasi, ja hänen mukanansa saapui vieraita palvelijoita, joiden ystäväksi minä innokkaasti pyrin. Kerran tuli siten luoksemme nuori pandzhabilainen palvelija nimeltä Lenu. Hänen osaksensa tullut innostunut vastaanotto olisi kelvannut itselleen Randzhit Singhille. Hän ei ollut ainoastaan vieras, vaan lisäksi pandzhabilainen — ihmekö siis, että hän heti voitti sydämemme?
Me kunnioitimme Pandzhabin koko kansaa yhtä hartaasti kuin Mahabharatan
Bhimaa ja Ardzhunaa. He olivat sotureita, ja jos he olivatkin toisinaan
taistellessaan joutuneet häviölle, oli vika ilmeisesti vihollisen.
Tuntui ihanalta, että pandzhabilainen Lenu oli meidän talossamme.
Kälylläni oli lasikuvun alla sotalaivan malli, joka vedettynä keinui sinisillä silkkilaineilla soittorasian helistessä. Minä pyysin hartaasti häntä lainaamaan sen minulle, jotta voisin näyttää ihmettä ihastelevalle Lenulle.
Kun olimme kotonamme kuin häkkiin suljettuina, niin kaikki se, mikä jollakin tavoin johti mieleen vieraita maita, viehätti minua erikoisesti. Tämä oli osaksi syynä siihen, että Lenu tuntui minusta niin merkittävältä. Siitä aiheutui sekin, että juutalainen Gabriel kirjailtuine viittoinensa — hän kaupusteli ruusuöljyä ja muita hyvätuoksuisia nesteitä — herätti minussa palavaa mielenkiintoa. Jättiläiskokoiset kabylit avaroine pölyisine housuinensa ja laukkuinensa ja myttyinensä vaikuttivat nuoreen mieleeni vaarallisen kiehtovasti.
Isämme palattua olimme varsin tyytyväiset, kun saimme kierrellä hänen läheisyydessään ja hänen palvelijoittensa seurassa. Hänen luoksensa me emme päässeet.
Kerran, isäni ollessa Himalajalla, brittiläisen hallituksen vanha pöpö, venäläisten maahanhyökkäys, herätti jälleen kansassa suurta mieltenkuohua. Eräs hyväätarkoittava rouvashenkilö oli rehevän kuvitteluvoimansa varassa kertonut äidilleni seikkaperäisesti kaikista uhkaavan vaaran yksityiskohdista. Kukapa tiesi sanoa, minkä solan kautta venäläisten hurjat joukot syöksyisivät maahan tuhoisan pyrstötähden tavoin?
Äitini oli kovin huolissaan. Muut perheenjäsenet eivät nähtävästi yhtyneet hänen pahoihin aavisteluihinsa, ja niinpä hän, enää toivomatta täysi-ikäisten myötätuntoa, etsi tukea minusta, poikasesta. "Etkö kirjoita isällesi venäläisistä?" kysyi hän.