Johdanto.
Minä en tiedä, kuka se on, joka maalaa kuvia muistin kankaaseen; mutta olipa hän kuka tahansa, joka tapauksessa hän maalaa kuvia: hänen siveltimensä työ ei tarkoita pelkkää tapahtumien uskollista jäljentämistä. Hän valikoi ja karsii, omaa makuansa noudatellen. Hän tekee monesta suuresta oliosta pienen ja monesta pienestä suuren. Hän työntää arkailematta taka-alalle sellaista, mikä oli lähellä, ja tuo etualalle sellaista, mikä todellisuudessa sijaitsi taampana. Sanalla sanoen: hän maalaa kuvia eikä kirjoita historiaa.
Niin kehittyy elämän ulkopinnalla tapahtumien sarja, ja sen sisäpuolelle syntyy joukko kuvia. Nämä sarjat vastaavat toisiansa, mutta eivät ole sama asia.
Meillä ei ole aikaa perinpohjaisesti tarkastella tuota meissä sijaitsevaa työpajaa. Toisinaan sattuu silmiimme siitä jokin osa, mutta enimmälti se jää katseen saavuttamattomana pimeän peittoon. Miksi tuo uupumattoman uuttera maalaaja maalaa, milloin hän saa työnsä valmiiksi, mihin kokoelmaan hänen kuvansa ovat aiotut — kukapa voi sen sanoa?
Muutamia vuosia sitten, kun minulta tiedusteltiin kuluneen elämäni tapahtumia, minulla oli tilaisuutta kurkistaa tuohon kuvakammioon. Minä olin ajatellut tyytyä valitsemaan hieman aineksia elämäkertaani varten. Mutta kun avasin oven, huomasin kohta, etteivät elämän muistelmat ole mikään elämäkerta, vaan näkymättömän taiteilijan alkuperäinen teos. Monenkirjavat, sinne tänne sirotellut värit eivät ole ulkonaisen valon heijastumaa, vaan kuuluvat maalaajalle itsellensä ja johtuvat hänen sydämestänsä, jonka syvien ja kiihkeiden tuntojen sävy niissä on. Niin ollen ei kankaaseen kuvattu kertomus kelpaa oikeudessa esitettäväksi todistuskappaleeksi.
Mutta vaikka yritys, jonka tarkoituksena on kerätä täsmällisiä historiallisia tietoja muistin aarrekammiosta, lieneekin hedelmätön, sisältyy kuvien katselemiseen kumminkin suuri viehätys, ja minä olen sen viehätyksen lumoissa.
Tie, jota kuljemme, suojakatos, jonka alla lepäämme, eivät ole matkustaessamme meille kuvia — ne ovat liian välttämättömät, liian ilmeiset. Mutta kun sitten illalla, ennen majataloon saapumista, katsahdamme taaksepäin kohti niitä kaupunkeja, vainioita, virtoja ja kyliä, joiden kautta aamuinen kulkumme on johtanut, niin nuo näyt muuttuvat painuvan päivän valossa todellisiksi kuviksi. Niinpä minäkin, kun minun aikani oli tullut, katsahdin taakseni elämäni tielle ja jouduin näkemieni valtoihin.
Herättikö tuon harrastuksen pelkkä luonnollinen kiintymys omaan menneisyyteeni? Jonkinlaista henkilökohtaista tunnetta asiaan tietenkin liittyi, mutta kuvilla oli sitäpaitsi oma itsenäinen taiteellinen arvonsa. Minun muisteloihini ei sisälly yhtään ainoata tapausta, jota kannattaisi säilytellä ikiajoiksi. Mutta asian arvo ei ole ainoa seikka, joka oikeuttaa merkitsemään sen muistiin. Jos vain voi tehdä toisille tajuttavaksi ja tunnettavaksi sen, mitä on itse todella tuntenut, niin säilyttäminen merkitsee aina jotakin lähimmäisillemme. Jos ne kuvat, jotka ovat muistiin hahmoutuneet, voidaan ilmaista sanojen avulla, niin ne ansaitsevat sijan kirjallisuudessa.
Minä tarjoan muistikuvani lukijalle kirjallisina tuotteina. Olisi erehdys, jos otaksuttaisiin niiden tarkoituksena olevan oman elämäkertani esittämisen. Siltä näkökannalta nämä muistelmat ilmenisivät sekä hyödyttöminä että epätäydellisinä.
2