OPETUS ALKAA
Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan, alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole jäänyt mitään muistiini.
Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (kara, khala j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa. Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko pitkän päivän.
Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi mielessäni.
Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa, olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin, millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus. "Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli pakko kuolla?"
Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt. Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä, joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien ihmeväikettä.
Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään — ja lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."
Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan, joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään. Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä, mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.
Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina, ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini erittäin varhaisella iällä.
Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.