Kuten jo mainitsin, olin uutterasti tutkinut niitä Vaishnava-runoelmia, jotka Akshai Sarkar ja Sarada Mitter olivat koonneet ja julkaisseet. Niiden kieli, johon sekaantui runsaasti maithili-murteen aineksia, tuntui minusta vaikeasti tajuttavalta, mutta se yllytti minua sitäkin enemmän, ja minä pyrin kaikin tavoin saamaan selkoa niiden merkityksestä. Minä tunsin niitä kohtaan samaa kiihkeätä uteliaisuutta kuin aikaisemmin silmäillessäni siemenen näkymätöntä itua tai tuijotellessani maan pölyisen kuoren peittämiin salaperäisiin syvyyksiin. Intoani piti eleillä se toivo, että yhä syvemmälle tuon aarrekammion tutkimattomaan pimeään tunkeutuessani toisin päivänvaloon vielä löytämättömiä runollisia jalokiviä.
Niissä askareissa ollen johtui mieleeni kietoa omat teokseni samanlaiseen salaperäisyyden huntuun. Akshai Tshaudhurilta olin kuullut kertomuksen nuoresta englantilaisesta runoilijasta Chattertonista. Hänen runoistansa minulla ei ollut aavistustakaan, ja samoin lienee ollut Akshai Babunkin laita. Jos olisimme ne tunteneet, niin koko juttu olisi voinut menettää mehunsa. Mutta näin ollen asian romanttinen aines sai mielikuvitukseni syttymään tuleen; olihan hän näet pettänyt lukemattomia onnistuneilla klassikkojen jäljitelmillä. Ja vihdoin tuo onneton nuorukainen oli surmannut itsensä. Jättäen itsemurhan pois ohjelmasta minä vyötin kupeeni käydäkseni kilpasille nuoren Chattertonin keralla.
Eräänä päivänä puolipäivän tienoissa oli taivaalle kerääntynyt pilviverho. Minä nautin päivällislevon varjoisasta rauhasta maaten vuoteessani ja kirjoitin kivitaululleni maithili-runon mukaelmaa Gahana kusuma kuñdzha madzhe. Minä olin siihen hyvin tyytyväinen ja luin sen ensimäiselle tapaamalleni henkilölle. Ei ollut pienintäkään vaaraa, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nyökätä vakavasti ja virkkaa: "Hyvä, tosiaankin oikein hyvä!"
Edellämainitulle ystävälleni minä sanoin eräänä päivänä: "Satuin tässä kaivelemaan Adi Brahma Samadzhin kirjastoa ja löysin sieltä vanhan repaleisen käsikirjoituksen, josta olen tähän jäljentänyt pari vanhan Bhanu Singha-nimisen[24] Vaishnava-runoilijan runoa". Sitten luin hänelle pari omaa mukaelmaani. Hän ihastui ikihyväksi. "Tuota ei olisi kyennyt kirjoittamaan Vidjapati tai Tshandidaskaan", huudahti hän innoissaan. "Minun täytyy saada käsikirjoitus, jotta voin jättää sen Akshai Babulle julkaistavaksi."
Sitten minä näytin hänelle käsikirjoitusvihkoni ja todistin ratkaisevasti, ettei runoelmia ollut voinut kirjoittaa Vidjapati enempää kuin Tshandidaskaan, koska minä itse satuin olemaan niiden tekijä. Ystäväni kasvot venähtivät, ja hän jupisi: "Niin, tuota, eivät ne ole hullumpia."
Näiden Bhanu Singhan runojen ilmestyessä Bharatissa tri Nishikanta Tshatterdzhi oli Saksassa. Hän kirjoitti maamme lyriikkaa käsittelevän tutkimuksen verraten sitä eurooppalaiseen. Bhanu Singha sai kaikkein vanhimpiin laulajoihin kuuluvana kunniasijan, jollaista yksikään nykyaikainen runoilija ei voi itselleen toivoa. Tämä oli se tutkimus, jonka nojalla Nishikanta Tshatterdzhi saavutti filosofiantohtorin arvon!
Mutta olisipa Bhanu Singha ollut kuka tahansa, voin vannoa, että jos hänen teoksensa olisivat myöhempinä vuosinani joutuneet käsiini, minä en olisi antanut pettää itseäni. Kieliparsi olisi voinut käydä täydestä, sillä vanhat runoilijat eivät kirjoittaneet äidinkieltänsä, vaan keinotekoista taidekieltä, joka esiintyi eri runoilijain käyttelemänä erilaisena. Heidän tunteissaan sitävastoin ei ollut mitään teennäistä. Jos olisi huolinut vähänkin tutkia Bhanu Singhan runojen sointua, olisi kohta havainnut niiden epäaitouden. Niissä ei ollut vähimmässäkään määrässä vanhojen huilujemma viehättävää melodiaa, ne kilisivät vain kuin uudenaikaiset, vierasmaalaiset soittorasiat.
22
ISÄNMAALLISUUS
Ulkoapäin katsoen voi näyttää siltä, että perheemme piiriin on pesiytynyt moni vieras tapa ja tottumus, mutta varmaa on, että sen sydämessä liekehtii kansallinen ylpeys, joka ei ole uhannut milloinkaan sammua. Se syvä kunnioitus, jota isäni tunsi maatansa kohtaan, ei milloinkaan horjunut hänen elämänsä monissa vaiheissa, ja siitä on hänen jälkeläisiinsä kehittynyt voimakas isänmaallinen tunne. Isänmaanrakkaus ei kumminkaan kuulunut luonteenomaisena piirteenä niihin aikoihin, joista tässä kerron. Sivistyneistömme karttoi tarkoin sekä omaa kieltänsä että isänmaallisuuttansa. Kaikesta huolimatta olivat vanhemmat veljeni aina harrastaneet bengalilaista kirjallisuutta. Kun eräs naimaliiton nojalla perheeseen liittynyt uusi sukulainen kerran kirjoitti isälleni englanninkielisen kirjeen, niin se palautettiin viipymättä lähettäjälle.