Vihdoin meidän seuraamme liittyi muutamia käytännöllisellä älyllä varustettuja henkilöitä, jotka sallivat meidän maistaa tiedonpuun hedelmää ja karkoittivat meidät paratiisistamme.
Tullessani tuntemaan Radzhnarain Babun minä en vielä ollut riittävän iäkäs voidakseni antaa täyttä arvoa hänen monipuolisuudellensa. Hänessä viihtyivät vieretysten monet vastakohdat. Tukan ja parran huurteesta huolimatta hän oli yhtä nuori kuin nuorin meistä; hänen kunnianarvoinen ulkomuotonsa oli vain valkea viitta, jonka peitossa hänen nuoruutensa säilyi aina tuoreena. Hänen laaja oppineisuutensakaan ei ollut kyennyt häntä vahingoittamaan, sillä hän säilyi siitä huolimatta aivan koruttomana. Elämän loppuun asti virtasi hänen herttaisen naurunsa lakkaamaton vuo, vanhuuden vakavuuden, sairauden, kotoisten huolien, ajatuksen syvyyden tai tietojen moninaisuuden sitä ollenkaan estämättä, vaikka kaikista mainituista elämän lahjoista oli hänelle liiennyt runsaat annokset. Hän oli ollut Richardsonin rakkaimpia oppilaita ja oli kasvanut englantilaisen sivistyksen ilmakehässä, mutta siitä huolimatta hän luopui kaikista häiritsevistä aikaisemmista tottumuksistansa ja antautui hartaasti harrastamaan bengalilaisen kirjallisuuden kehitystä. Vaikka hän olikin mitä leppoisin mies, oli hän samalla täynnä tulta ja intoa, joka leimusi rajuimmin hänen isänmaallisuudessansa: tuntui siltä, kuin se olisi tahtonut polttaa poroksi kaikki hänen kotimaansa virheet ja puutokset. Tämän lempeästi hymyilevän, intoahehkuvan, iät kaiket nuorena säilyneen pyhimyksen muistoa maanmiestemme kannattaa hyvinkin pitää arvossa ja kunniassa.
23
"BHARATI"
Se kausi, josta tässä kerron, oli minulle yleensä hurmioisen kiihtymyksen aikaa. Minä vietin usein unettomia öitä, en mistään erikoisesta syystä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että tahdoin tehdä jotakin epätavallista. Minä jäin yksin lukemaan himmeään kouluhuoneeseen; etäisen kirkon kello ilmoitti lyönneillään jokaisen neljännestunnin, ikäänkuin kuluvat hetket olisivat huutokaupassa myytävinä, ja toisinaan kaikuivat ruumiinkantajien haribol-huudot heidän astellessaan Tshitpur-katua pitkin kohti Nimtollan polttopaikkaa. Eräinä kesän kuutamoöinä minä vaeltelin kuin rauhaton henki kattotasanteen kasvien ja kukkien, valojen ja varjojen keskellä.
Olisi väärin tuomita tuo pelkäksi runolliseksi haaveiluksi. Melkoisesta iästänsä huolimatta hämmästyttää meitä toisinaan itse maakin poikkeamalla vakaasta säännönmukaisuudestansa; nuoruutensa päivinä, jolloin se ei vielä ollut niin kiinteä ja kuorekas, se usein purki itsestänsä tulta ja liekkejä ja teki montakin hurjaa temppua. Ihmisen laita on samoin varhaisen nuoruuden aikana. Ne ainekset, joista hänen elämänsä on määrä muodostua, eivät ole vielä ehtineet lopulliseen hahmoonsa ja kuohahtelevat usein hillittömästi.
Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindra päätti perustaa Bharati-nimisen aikakauskirjan, jonka julkaisijana oli toimiva vanhin veljeni ja jota suunnitellessamme me saimme innostuksellemme uutta ravintoa. Minä olin silloin vasta kuusitoista täyttänyt, mutta minuakaan ei jätetty pois toimituskunnasta. Vähän aikaisemmin minä olin nuorekasta turhamaisuuttani ja julkeuttani osoittaen kirjoittanut Meghanadavadhaa koskevan arvostelun. Samoinkuin happoisuus on kypsymättömän mangohedelmän tunnusmerkkinä, samoin osoittaa morkkaushalu arvostelun epäkypsyyttä. Muiden kykyjen puuttuessa pistelykyky näyttää olevan terävimmillään. Minä siis olin tavoitellut kuolemattomuutta jättämällä kynteni jäljet tuohon kuolemattomaan eepilliseen runoelmaan. Tämä hävytön kritiikki oli ensimmäinen Bharatille jättämäni avustus.
Ensimmäisessä vihkossa minä vielä julkaisin pitkän runoelman nimeltä Kavikahini (Runoilijan tarina). Sen tuottajana oli ikäkausi, jonka aikana kirjoittaja tosiaankaan ei ollut nähnyt maailmasta mitään muuten kuin oman epämääräisen itsensä liioiteltuna kuvana. Niinpä tarinan sankari luonnollisesti oli runoilija, ei tekijä sinänsä, vaan sellaisena kuin hän halusi toisille ilmenevänsä. Olisi tuskin oikein sanoa, että hän halusi olla sellainen kuin kuvailemansa henkilö; viimeksimainittu esitti pikemmin sitä, mitä hän otaksui itseltään toisten odottavan ja mikä saisi ihmiset ihaillen nyökkäämään ja myöntämään: "Epäilemättä, aito runoilija, ihan niinkuin pitääkin." Siinä puhuttiin koreasti ja laveasti kaikkikäsittävästä rakkaudesta, aloittelevan runoniekan mieliaiheesta, joka kuulostaa komealta ja on helppo muuttaa sanoiksi. Kun ihmisen oma henki ei ole vielä kokenut minkään totuuden sarastetta ja toisten sanat ovat hänen ainoana asevarastonansa, niin ilmaisu ei voi olla korutonta eikä pidättyvää. Ja kun hän vielä esittää suurennellen sellaista, mikä on sinänsäkin suurta, niin eriskummaisuuden ja naurettavuuden vaaraa on mahdoton välttää.
Nyt, punastuen lukiessani noita poikaikäni vuodatuksia, minä joudun pelon valtaan ajatellessani, että pyrkimys vaikutuksen saavuttamiseen on voinut aiheuttaa myöhempiinkin teoksiini samaa virheellisyyttä, joskaan ei yhtä ilmeisessä muodossa. Äänekkyyteni epäilemättä saa usein kuulumattomaksi sen, mitä tahdon sanoa, ja aika on asian kerran paljastava.
Kavikahini oli ensimmäinen kirjana ilmestynyt teokseni. Kun olin toisen veljeni keralla lähtenyt Ahmedabadiin, niin eräs intomielinen ystäväni yllätti minut: painatti ja julkaisi sen ja lähetti minulle kappaleen. En voi sanoa hänen menetelleen oikein, mutta silloinen tunteeni ei ollut närkästyneen tuomitseva. Hän sai kuitenkin rangaistuksensa, tosin ei tekijältä, vaan yleisöltä, joka ei hellittänyt kukkaronnauhoja. Minä sain kuulla, että nidosten kuollut taakka lepäsi raskaana kirjakauppiaitten hyllyillä ja menestyksettömän kustantajan sydämellä.