Olen tuon usein kokenut omia laulujani sepittäessäni. Itsekseni hyräillessäni ja kirjoittaessani:
Mikä onkaan salainen aatoksesi, minun armaani;
kuiskaa se hiljaa minulle, minulle yksin —
minä havaitsin, etteivät sanat sinänsä olisi milloinkaan voineet saavuttaa sitä vaikutuskehää, johon sävelmä ne siirsi. Sävelmä kertoi minulle, että se salaisuus, jota vaadin kuultavakseni, oli kutoutunut metsänaukioiden viheriään salaperäisyyteen, sulautunut kuutamo-öiden hiljaiseen valkeuteen ja piiloutunut näköpiirin tuolle puolen väikkyvän rajattoman sinen verhoon — että se oli maan, taivaan ja vesien yhteinen ja syvin salaisuus.
Varhaisella poikaiälläni minä kuulin laulunkatkelman:
Ah rakkaani, ken vaatetti sun muukalaiseksi?
Tuo ainoa säe loihti mieleeni niin ihmeellisiä kuvia, että olen yhä vielä niiden lumoissa. Eräänä päivänä ryhdyin kirjoittamaan sanoja erääseen omaan sävelmääni tuon laulun soidessa mielessäni. Säveltäni hyräillen minä kirjoitin:
Sun tunnen, nainen vieraan maan!
Sun meren aalto tänne toi.
Ellei tuota säveltä olisi ollut, en tiedä, kuinka runoni olisi lähtenyt muotoutumaan; mutta sävelmän tenho ilmaisi minulle muukalaisen koko suloudessaan. Hän se on, sanoi sieluni, hän, joka yhä uudelleen saapuu sanantuojana salaisuuksien valtameren toiselta rannalta. Hän se on, jonka me silloin tällöin vilahdukselta näemme kasteisina syysaamuina, tuoksuntäyttäminä kevään öinä, sydämemme syvimmässä — ja jonka laulua tavoittaaksemme toisinaan kuuntelemme sinisen korkeuden ääniä. Sävel oli kuljettanut minut tuon maailmojalumoavan muukalaisen ovelle, ja senvuoksi olivat lauluni kaikki sanat häneen kohdistetut.
Kauan jälkeenpäin kuulin Bolpurin kadulla pyytelevän baulin[33] laulavan kävellessään:
Häkkiin liitää vieras lintu ja jälleen kiitää pois;
ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois!