Eräässä kuvassa näkyi keinu, joka puolittain tiheään lehvistöön piiloutuneena riippui oksassa, ja tuon lehtimajan valo- ja varjoväikkeessä keinui kaksi ihmislasta. Toinen kuva esitti leveitä portaita, jotka johtivat linnamaiseen palatsiin ja joita pitkin asteli juhlapukuisia miehiä ja naisia. Valon sattuessa ikkunoihin nuo kuvat ihmeellisesti hehkuivat, ja tuntuipa siltä, kuin ne olisivat täyttäneet virran ilmakehän juhlapäivien musiikilla. Kaukainen, aikoja sitten unohtunut juhla näytti ilmaisevan itseänsä hiljaisin valon viestein, keinuvan parin lemmenonni tuntui ikuisella tarinallansa luovan eloa metsikköihin virran rantamalla.
Talon ylin huone sijaitsi pyöreässä tornissa. Siinä oli ikkunoita joka ilmansuuntaan. Se oli runoiluni tyyssija. Sieltä ei nähnyt mitään muuta kuin ympäröivien puiden latvat ja avaran taivaankannen. Minä sepitin silloin uutterasti Iltalaulujani ja kirjoitin tuosta huoneesta:
Sinne, missä pilvet uupuvat uneen äärettömyyden povelle, minä olen rakentanut huoneen sinulle, Runoudelle!
33
VIELÄKIN "ILTALAULUISTA"
Tähän aikaan kirjalliset arvostelijat pitivät minua runoilijana, jonka rytmi oli epäsäännöllinen ja esitystapa sorahteleva. Kaikki teokseni leimattiin hämäriksi, varjomaisiksi. Tuo ei minua suinkaan silloin ilahduttanut, mutta syytös ei kumminkaan ollut ihan aiheeton. Runoudestani tosiaankin puuttui ulkoisen todellisuuden kiinteätä ainesta. Mutta mistä olisinkaan sen saanut varhaisen ikäkauteni eristetyssä elämässä?
Erästä väitettä en kumminkaan voi tunnustaa oikeutetuksi. Tuon epämääräisyyttä tehostavan syytöksen takana piili se salavihjaus, että epämääräisyyteni oli tahallista teennäisyyttä — mahtivaikutuksen tavoittelua. Hyvän näkökyvyn onnellinen omistaja taipuu ivailemaan silmälaseilla varustettua nuorukaista, jonka väittää käyttelevän välinettä pelkkänä koristeena. Poika parkaa sopii kyllä säälitellä, mutta tehdään liian pahoin, jos otaksutaan hänen vain teeskentelevän heikkonäköisyyttä.
Tähtisumu ei ole mikään valmis luomus, vaan edustaa erästä kehitysvaihetta. Jos jätämme huomiotta kaiken runouden, joka ei ole saavuttanut lopullista määrättyä muotoansa, niin emme oivalla kirjallisuuden todellista olemusta. Jos jokin inhimillisen luonnon kehitysvaihe on löytänyt oikean ilmauksensa, niin se on kyllin arvokas säilytettäväksi; se on hylättävä ainoastaan siinä tapauksessa, että ilmaus ei ole oikea. Ihmisen elämässä on eräs kausi, jolloin hänen tunteensa patoutuvat lausumattomien asioiden paineen alaisina ja jolloin niissä elää epämääräisyyden nimetön tuska. Runoutta, joka yrittää tuota ilmaista, ei voida nimittää perusteettomaksi — pahimmassa tapauksessa se voi olla arvotonta, mutta niinkään ei tarvitse välttämättä olla laita. Virhe ei piile siinä, mitä ilmaistaan, vaan ilmaisemisen epäonnistumisessa.
Ihminen on kaksijakoinen olento. Sisäisestä ihmisestä, joka kätkeytyy,ajatusten, tunteiden ja tapahtumien ulkoisen virran taakse, tunnetaan ja välitetään vähän, mutta siitä huolimatta se on vaikuttavana tekijänä elämän kehityksessä. Kun ulkoinen elämä ei soinnu sisäiseen, niin sisäinen ihminen joutuu kärsimään, ja hänen tuskansa ilmenee ulkoisessa tajunnassa tavalla, jota on vaikea nimetä tai edes kuvailla ja joka muistuttaa pikemmin epämääräistä valitushuutoa kuin sanoja, joissa on määrätty merkitys.
Se surumieli ja tuska, joka etsi ilmaustansa Iltalauluissa, juontui olemukseni syvyyksistä. Samoinkuin unen tukahduttama tajunta taistelee painajaista vastaan yrittäen herätä, samoin taistelee sisäinen minuus vapautuakseen monista esteistänsä ja päästäkseen ilmi. Nuo laulut muodostavat sellaisen taistelun historian. Kuten luomistossa yleensä, on runoudessakin toisiansa vastustavia voimia. Jos niiden välinen ero on liian suuri, tai jos ne liiaksi lähenevät toisiansa, niin ei nähdäkseni voi syntyä runoutta. Mutta milloin epäsoinnun tuska pyrkii ratkeamaan sopusoinnuksi ja yrittää tuota tapahtumaa ilmaista, silloin runous puhkeaa esiin musiikkina, niinkuin huilussa laulava hengitys.