Kun Iltalaulut ilmestyivät, niitä tosin ei juhlittu torvia soittaen, mutta siitä huolimatta ne eivät jääneet vaille ihailijoita. Minä olen toisessa yhteydessä kertonut, kuinka Ramesh Tshandra Dattin vanhimman tyttären häissä Bankim Babu seisoi ovella, ja isäntä tervehti häntä, kuten tapa on, ojentamalla hänelle kukkaseppeleen. Minun saapuessani Bankim Babu otti nopeasti seppeleen, laski sen kaulaani ja virkkoi: "Hänet on seppelöitävä, Ramesh; etkö ole lukenut hänen Iltalaulujansa?" Ja kun Datt tunnusti, ettei ollut vielä ehtinyt sitä tehdä, Bankim Babu antoi muutamille niistä sellaista tunnustusta, että tunsin saaneeni runsaan korvauksen.
Iltalauluillani minä voitin itselleni ystävän, jonka suosio lankesi kuin päivänpaiste orastavaan runouteeni suoden sille yllykettä ja tukea. Tarkoitan Babu Prijanath Seniä. Vähän aikaisemmin hän oli lukenut Särkyneen sydämen, joka sai hänet luopumaan kaikista toiveista minuun nähden. Minä voitin hänet takaisin Iltalauluillani. Hänen tuttavansa tietävät hänet kokeneeksi purjehtijaksi kaikilla kirjallisuuden seitsemällä merellä,[35] joiden pää- ja sivureiteillä hän alinomaa liikkuu käytellen melkein kaikkia kieliä, intialaisia samoinkuin muukalaisiakin. Hänen kanssaan keskustellessaan pääsee silmäämään mitä etäisimpiin aatteiden maailman seutuihin. Se oli minulle mitä arvokkain asia.
Hän voi lausua kirjalliset mielipiteensä arkailematta, koska hänen arvostelmiansa oli tukemassa korkealle kehittynyt aisti. Tämä arvovaltainen kritiikki auttoikin minua sanomattomasti. Minulla oli tapana lukea hänelle kaikki mitä kirjoitin, ja ellei olisi ollut hänen ymmärtävän arvostelunsa sadekuuroja, en tiedä, olisivatko nämä ensimmäiset kynnökseni tuottaneet niin runsasta satoa.
34
"AAMULAULUJA"
Gangesin varrella oleskellessani minä kirjoitin hieman suorasanaistakin, en mistään määrätystä aiheesta enkä varmaa suunnitelmaa noudattaen, vaan niinkuin poikaset pyydystävät perhosia. Kevään meissä herätessä syntyy kaikenlaisia monivärisiä, lyhytikäisiä kuvitelmia, jotka enimmälti huomaamattamme väikkyvät mielessämme. Oli kenties pelkkä mielijohde, että päätin noina joutilaina päivinä kerätä ne, jotka olivat mieleni vallanneet. Mahdollista myös, että vapautunut minäni oli joutunut uuteen vaiheeseen, avannut sanaisen arkun ja päättänyt kirjoittaa miten halusi; käsitelty aihe ei ollut ratkaiseva asia, riitti, kunhan kirjoittaja olin minä. Nämä suorasanaiset kappaleet julkaistiin myöhemmin nimellä Vividha Prabandha (Sekalaisia kirjoitelmia), mutta ne kuolivat ensimmäisen painoksen keralla eivätkä ole enää päässeet uudelleen ilmestymään.
Näihin aikoihin minä luullakseni aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani, nimeltä Bauthakuranir Hat.
Kun olimme viettäneet joitakin aikoja virran varrella, niin veljeni Dzhjotirindra vuokrasi talon Kalkuttasta, Sudder Streetin varrelta, läheltä museota. Minä asuin hänen luonansa. Siellä sepittäessäni romaania ja Iltalauluja minussa tapahtui jonkinlainen tärkeä kumous. Eräänä myöhäisenä ehtoopäivänä käyskelin talomme parvekkeella Kalkuttassa. Illan hämyssä hehkuva rusko loi kaikkialle ihmeellistä tenhoa. Naapuritalon seinätkin näyttivät kaunistuvan. Loihtuisa iltavalaistusko tässä poistaa jokapäiväisyyden verhon maailman kasvoilta? mietin minä. Ei! Varmaankaan ei! Samassa minä huomasin seikan johtuvan siitä, että minuun oli laskeutunut ilta, jonka varjot pyyhkivät minuuteni olemattomiin. Minuuden ollessa voitolla, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikki havaitsemani sekoittui siihen ja piiloutui sen taakse. Nyt, minuuteni väistyttyä syrjään, minä näin maailman todellisessa hahmossaan. Ja siinä hahmossa ei ole mitään jokapäiväistä, se on kukkuroillaan kauneutta ja iloa.
Tuon kokemuksen jälkeen minä pyrin tietoisesti tukahduttamaan minuuttani ja suhtautumaan maailmaan pelkkänä katselijana, ja joka kerta oli palkintonani aivan erikoinen ilontunto. Minä muistan yrittäneeni selittää eräälle sukulaisellekin, kuinka maailman voi nähdä oikeassa valossaan ja kuinka sellaisen näkemisen aikana painostuksen tunto meistä äkkiä häviää; mutta luultavaa on, että yritykseni epäonnistui.
Sitten sain vielä toisenkin ilmestyksenomaisen kokemuksen, jonka vaikutus on kestänyt koko elinikäni.