Sudder Streetin varrella sijaitsevasta talostamme voi nähdä kadun toiseen päähän ja Vapaakoulun puutarhaan saakka. Eräänä aamuna minä seisoin kuistikolla silmäillen siihen suuntaan. Aurinko oli parhaillaan nousemassa tuuheiden puunlatvain takaa. Kauemmin katsellessani minusta yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä, minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat esiin kauneuden ja ilon aallot. Tuo loiste tunkeutui silmänräpäyksessä sydämeni ympärille kertyneiden surun ja alakuloisuuden laskosten läpi ja valoi minuun kaikkeuden ihmeellistä valoa.

Samana päivänä kumpusi esiin runo "Vesiputouksen herääminen", joka tosiaankin syöksyi eteenpäin putouksen tavoin. Runo tuli päätökseen, mutta kaikkeuden ilonhohdetta ei enää peittänyt minulta mikään verho. Ja muuttuipa asia sellaiseksi, ettei mikään maailman henkilö tai olio näyttänyt minusta mitättömältä eikä epämiellyttävältä. Pian senjälkeen minä jouduin kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.

Oli eräs merkillinen ihminen, joka toisinaan kävi luonani ja esitti minulle kaikenlaisia typeriä kysymyksiä. Eräänä päivänä hän kysyi minulta: "Kuulkaahan, hyvä herra, oletteko jo nähnyt Jumalan omin silmin?" Minun tunnustettuani, etten ollut nähnyt, hän väitti itse nähneensä. "Mitä siis näittekään?" kysyin minä. "Hän kiehui ja kuohui minun silmissäni!" kuului vastaus.

On helppo arvata, ettei minua yleensä erikoisesti ilahduttanut joutua keskustelemaan ylen vaikeatajuisista kysymyksistä sellaisen henkilön kanssa. Sitäpaitsi minua silloin kiinteästi askarruttivat omat kirjalliset työt. Kun hän kuitenkin oli varsin sävyisä nuorukainen, en tahtonut häntä loukata, vaan siedin häntä parhaani mukaan.

Mutta kun hän nyt saapui luokseni eräänä ehtoopäivänä, minä tunsin hänet nähdessäni todellista iloa ja lausuin hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Eriskummaisuuden ja mielettömyyden viitta näytti luisuneen pois hänen hartioiltansa, ja minun iloisesti tervehtimäni henkilö oli todellinen ihminen, jota en suinkaan pitänyt missään suhteessa itseäni huonompana ja joka sitäpaitsi tuntui läheiseltä sukulaiseltani. Kun en hänet nähdessäni kokenut minkäänlaista harmin häivääkään enkä tuntenut tuhlaavani aikaa hänen kanssaan seurustellessani, niin minut valtasi rajaton riemu, ja tuntui siltä, kuin olisin vapautunut jostakin valheiden verkosta, joka oli aikaisemmin aiheuttanut minulle paljon tarpeetonta ja epäoikeutettua harmia ja tuskaa.

Kun seisoin parvekkeella ohikulkijoita silmäillen, niin jokaisen — kenen tahansa — käynti, vartalo ja kasvot näyttivät ylen ihmeellisiltä heidän siinä liukuessaan ohi kaikkeuden meren laineina. Aikaisemmin minä olin nähnyt vain silmilläni, nyt aloin nähdä koko tajunnallani. Kun kaksi nuorukaista tuli hitaasti astellen, käsivarsi toisen olalla, niin tuo näky ei ollut minulle merkityksetön, sillä se osoitti minulle ikuisen ilon pohjattoman lähteen, josta naurun loppumaton vihmasade sinkoutuu yli kaiken maailman.

Minä en ollut milloinkaan ennen tarkannut sitä jäsenten ja ääriviivojen leikkiä, joka säestelee ihmisen vähäisimpiäkin tekoja; nyt minut kerrassaan lumosi niiden joka taholta ja joka hetki ilmitulviva monivivahteinen runsaus. Minä en kumminkaan nähnyt niitä erillisinä, vaan osina sitä ihmeen kaunista suurta karkeloa, joka alinomaa ilmenee kaikkialla ihmisten maailmassa, kaikissa heidän kodeissansa, kaikissa heidän monimuotoisissa pyrinnöissään ja toimissaan.

Ystävä nauraa ystävän seurassa, äiti hyväilee lastansa, lehmä lähenee toista ja nuolee sen ruumista, ja kaiken tuon takana oleva mittaamattomuus koskettaa mieltäni melkein kipua tuottavin järkytyksin.

Kun siihen aikaan kirjoitin:

En tiedä, kuinka olikaan, kun sydämeni aukaisi ovensa
ja salli kaiken maailman tulvia sisään iloisin tervehdyksin —