niin tuo ei ollut runollista liioittelua. Se ei edes kyennyt ilmaisemaan kaikkea, mitä tunsin.
Minä vietin joitakin aikoja tässä onnenautuuden tilassa, itseni unohtaen. Sitten veljeni suunnitteli lähtöä Dardzhilingin vuorille. Sitä parempi, ajattelin minä. Himalajan korkeilta huipuilta minä näen syvemmälle siihen, mikä Sudder Streetin varrella oli minulle kirkastunut, ja joka tapauksessa olin näkevä Himalajan uuden näkemiskykyni valossa.
Mutta voitto lankesi Sudder Streetin varrella sijaitsevan pienen talon osaksi. Vuorille noustuani minä silmäilin ympärilleni ja havaitsin kohta, että uusi näkemiskykyni oli kadonnut. Syntini oli varmaan siinä, että olin kuvitellut voittavani enemmän totuutta ulkoapäin. Olkoon vuorten kuningas miten taivaitatavoittava hyvänsä, se ei voi suoda minulle mitään lahjoistansa; Hän, jolta kaikki lahjat tulevat, sitävastoin voi sallia minun päästä näkemään ikuista kaikkeutta kaikkein rumimman kadun varrella ja nopeasti häipyvänä ajan tuokiona.
Minä vaeltelin honkien keskellä, istuin vesiputousten vierellä ja peseydyin niiden vedessä, katselin pilvetöntä taivasta vasten valtavana piirtyvää Kintshindzhungaa, mutta sitä, minkä olin toivonut täältä helpoimmin tavoittavani, minä en löytänyt. Olin oppinut sen tuntemaan, mutta en kyennyt sitä enää näkemään. Minun jalokiveä ihastellessani kansi oli äkkiä sulkeutunut, ja nyt minä tuijottelin lipasta, jossa se piili. Mutta miten taiteellisen viehättävä lipas lieneekin ollut, minä en voinut enää missään tapauksessa erehtyä luulemaan sitä tyhjäksi koteloksi.
Aamulauluni tulivat päätökseen, niiden viimeinen helinä soi häipyvänä runossa Kaiku, jonka kirjoitin Dardzhilingissä. Runo osoittautui niin vaikeasti tajuttavaksi, että kaksi ystävääni löi vetoa sen todellisesta tarkoituksesta. Kun he sitten tulivat luokseni kuulemaan arvoituksen selitystä, niin minäkään en kyennyt sitä heille antamaan, ja ainoana lohdutuksenani oli se, ettei kumpikaan heistä joutunut senvuoksi rahaa menettämään. Ah, ainaiseksi olivat menneet ne päivät, joina kirjoitin ylen helppotajuisia runoja "lootuskukasta", "järvestä" ja muista sellaisista aiheista.
Mutta miten onkaan: kirjoitetaanko runoja jonkin asian selittämiseksi? Se, mitä sydän tuntee, pyrkii runoksi hahmoutumaan. Kun siis joku runon kuultuansa sanoo, ettei ole sitä ymmärtänyt, niin minä en tiedä mitä hänelle sanoa. Jos joku sanoo tuoksuvasta kukasta, ettei hän sitä ymmärrä, niin hänelle voi vastata ainoastaan: ei siinä ole mitään ymmärtämistä, sehän on tuoksu. Jos hän itsepintaisesti jatkaa: minä tiedän sen, mutta mitä tuo kaikki merkitsee? niin täytyy joko vaihtaa puheenaihetta tai tehdä asia vieläkin vaikeatajuisemmaksi sanomalla, että tuoksu on muoto, johon kaikkeuden ilo kukassa pukeutuu.
Vaikeutena on juuri se seikka, että sanoilla on eri merkityksensä. Senvuoksi on runoilijan pakotettava ne runomittaan ja rytmiin, jotta merkitys hieman estyy ja tunne saa tilaisuutta ilmaista itseänsä.
Tämä tunteenilmaus ei ole mikään perustavan totuuden toteaminen, ei tieteellinen tosiasia eikä hyödyllinen moraalinen periaate. Samoinkuin kyynel tai hymy on sekin vain sisäisten tapahtumien kuva. Jos tiede tai filosofia voi siitä jollakin tavoin hyötyä, niin hyötyköön, mutta se ei ole sen olemisen ytimenä. Jos lautalla joen poikki kulkiessanne voitte vielä ohimennen pyydystää kalan, niin pitäkää itseänne onnellisena, mutta lauttavenhe ei sittenkään ole kalastajavenhe, ja meillä ei ole oikeutta soimata lautturia siitä, ettei hän harjoita kalastusta.
Kaiku on kirjoitettu niin kauan sitten, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota, joten minua ei enää vaadittane tekemään tiliä sen merkityksestä. Mutta olivatpa sen virheet tai edut muuten mitkä tahansa, joka tapauksessa voin lukijoilleni vakuuttaa, ettei tarkoitukseni ollut esittää arvoitusta tai kätkeä siihen jotakin syvää viisautta. Seikka oli se, että sydämeeni oli syntynyt kaipaus, jonka esinettä minä nimitin Kaiuksi, kun en keksinyt mitään muuta nimeä sitä varten.
Kun kaikkeuden uumenissa piilevästä alkulähteestä lähtee sointujen virtoja, niin niiden kaiku heijastuu sydämiimme rakkaittemme kasvoista ja kaikesta ympärillämme olevasta kauneudesta. Minä viittasin siihen, että meidän tulee rakastaa tuota kaikua eikä niitä olioita, jotka sitä sattumalta heijastavat, sillä se, mihin me tänään tuskin huolimme luoda katsettamme, voi jo huomenna olla hartaimman kiintymyksemme esineenä.