Minä olin aikaisemmin katsellut maailmaa ainoastaan ulkoisin silmin ja olin senvuoksi ollut kykenemätön havaitsemaan siinä ilmenevää kaikkeuden iloa. Kun sitten olemukseni syvyyksistä tuleva valonsäde yht'äkkiä löysi tien ulos, niin tämä valo levisi kaikkeuteen ja kirkasti sen niin, ettei se enää ilmennyt olioiden ja tapahtumien sekasortoisena joukkiona, vaan kuvastui silmiini kokonaisuutena. Tuo kokemus tuntui minulle kertovan sointujen virrasta, joka kumpuaa kaikkeuden sydämestä, leviää avaruuden ja ajan piiriin kaikuen sieltä ilon aaltoina, jotka virtaavat takaisin lähteeseen.
Kun taiteilija kaiuttaa lauluansa täydestä sydämestänsä, niin se on oikeata iloa. Ja ilo muuttuu kaksinkertaiseksi, kun hän kuulee saman laulun toisen henkilön esittämänä. Kun siis maailmojen runoilijan luomus palaa hänen luoksensa ilon tulvana, jonka me sallimme virrata yli tajuntamme, niin me havaitsemme heti, sanoin selittämättömällä tavalla, mihin tuo tulva on virtaamassa. Ja kun sen havaitsemme, niin rakkautemme alkaa toimia, minuutemme irtautuvat kiinnitysköysistänsä ja tahtovat mielellään liukua ilon virtaa pitkin alaspäin kohti sen ääretöntä päämäärää. Sitä tarkoittaa se kaipaus, joka meissä herää, kun näemme kauneutta.
Virta, joka tulee äärettömyydestä ja valautuu äärellisyyteen — se on itse totuus, itse hyvyys; se on lakien alainen ja muodoltaan määrätty. Sen kohti äärettömyyttä palaava kaiku on kauneus ja ilo, jotka ovat vaikeasti kosketettavissa ja säilytettävissä ja senvuoksi kohottavat meitä itseämme korkeammalle. Tuota minä yritin lausua Kaiku-nimisessä sepitelmässäni vertauksen tai laulun muodossa. Ei sovi ihmetellä, ettei tulos ilmennyt selvänä, sillä tarkoitus ei ollut silloin selvä itsellenikään.
Sallittakoon minun ottaa tähän osa eräästä Aamulauluja koskevasta kirjeestä, jonka myöhemmällä iälläni kirjoitin:
"Maailmassa ei ole ketään, kaikki ovat minun sydämessäni — tuo mieliala kuuluu eräälle määrätylle ikäkaudelle. Herätessään sydän ojentaa käsivartensa ja mielii syleillä koko maailmaa, niinkuin pienokainen hampaita saadessaan luulee kaiken olevan suuhun pistettävää. Vähitellen se oppii oivaltamaan mitä tarvitsee, mitä ei. Sen epämääräiset taipumukset täsmällistyvät, käyvät keskittyessään tarmokkaammiksi ja pääsevät vaikuttamaan."
"Jos haluamme tavoittaa koko maailman, emme saa mitään. Vasta kun kaipaus koko olemuksen väellä keskittyy johonkin esineeseen, alkavat äärettömyyden ukset kuumottaa näkyviin. Aamulauluissa sisäinen minuuteni ensikerran pyrki ulospäin, ja sen vuoksi niistä kerrassaan puuttuu sellaista keskitystä." —
Ensimmäisen tulvahtamisen kaikkeutta syleilevä ilo kuitenkin johdattaa meidät lähemmäksi olevaisen yksityisiä muotoja. Järven täyteläisyys purkautuu jokena. Siinä mielessä myöhempi, alinomainen rakkaus on ensimmäistä rakkautta ahtaampi. Sen vaikutussuunta on määrätympi, se pyrkii joka kohdassansa todellistamaan kokonaisuutta ja joutuu niinmuodoin liikkumaan kohti äärettömyyttä. Sen lopullisena saavutuksena ei ole aikaisempi sydämen oman sisäisen ilon epämääräinen leviäminen, vaan yhtyminen ulkopuolella olevaan äärettömään todellisuuteen ja samalla oman kaipauksen täydellinen täyttyminen.
Mohita Babun julkaisemassa painoksessa nämä Aamulaulut on sijoitettu siihen runoryhmään, jonka otsakkeena on Nishkraman (Esiintulo). Niihin näet sisältyvät ensimmäiset merkit siitä, että olin astunut Sydämen autiomaalta avoimeen maailmaan. Sitten tämä pyhiinvaeltajasydän tutustui tuohon maailmaan, vähitellen, monin tavoin ja monin tunnelmin. Ja kun se vihdoin on liukunut ikuisesti muuttuvan epävakaisuuden viimeisenkin laiturin ohi, niin se saavuttaa äärettömyyden — ei epävarmojen mahdollisuuksien epämääräisyyttä, vaan totuuden korkeimmassa täydellisyydessään.
Varhaisimmista ikävuosistani saakka minä elin vaistomaisesti mitä kiinteimmässä yhteydessä luonnon kanssa. Jokainen puutarhamme kookospalmu oli minulle selvä yksilö. Kun Normaalikoulusta palattuani seisoin kattotasanteella ja näin taivaanrannalle kasautuvan sinisenharmaita vedenkyllästämiä pilviä, niin minut valtasi sinä tuokiona niin sanomattoman syvä ilo, että voin sen vielä nytkin mieleeni palauttaa. Kun aamulla avasin silmäni, niin hilpeänä heräjävä aamu kutsui minua leikkikumppaniksensa; pitkien, hiljaisten lepohetkien aikana hehkuva puolipäivän taivas houkutteli minut lähtemään arkisesta maailmasta erakkokammionsa yksinäisyyteen; yön pimeys avasi pääsyn aaveittensa poluille ja kuljetti minut kaikkien seitsemän meren ja kolmentoista virran yli, kaikkien mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tuolle puolen, suoraan satujen maailmaan.
Kun sitten nuoruuden sarastaessa ahnas sydämeni alkoi vaatia ravintoa, niin tuon sisäisen ja ulkoisen leikin välille kohosi erottava aita. Ja minun koko olemukseni kuohui hätääntyneen sydämeni vaiheilla muodostaen kurimuksen, jonka pyörteeseen sen tajunta rajoittui.