Me muutamat ihmisolennot astelimme tuon rajattoman valkeuden syvässä hiljaisuudessa varjojemme vierellä, sanaakaan virkkaamatta. Kun olimme ehtineet kotiin, niin uneni oli häipynyt johonkin sitäkin syvempään olotilaan. Runo, jonka silloin kirjoitin, liittyy erottamattomasti tuon etäisellä merenrannikolla vietetyn yön vaikutelmiin. En tiedä, kuinka se lukijaan vaikuttanee ilman siihen kutoutuvia muisteloita. Tämän epäröimisen vuoksi se jätettiin pois Mohita Babun toimittamasta teosteni painoksesta. Toivottavasti ei pidetä sopimattomana, että liitän sen näihin muistelmiini.
Salli minun vaipua, itseni unohtaen, sydänyön syvyyksiin.
Salli maan minut vapauttaa, sen tomukahleitten kirvota.
Olkaa etäisinä vartijoinani, tähdet, vaikka olettekin kuutamon
humaltamat,
ja sallikaa taivaanpiirin hiljaa minua siivillään suojata.
Laulua älköön olko, ei sanaa, ei sointua, ei kosketusta;
ei unta eikä heräämistä,
vain kuutamo, joka hurmionhuimauksena kiehtoo taivasta ja minua.
Maailma on kuin laiva lukemattomine pyhiinvaeltajinensa,
taivaan kaukaiseen sineen katoava,
ja laivamiesten laulu kaikuu ilmoilla yhä hiljeten.
Mutta minä vaivun äärettömän yön povelle, häivyn olemuksestani
pois, hituseksi hiukenen.
Huomautettakoon tässä, ettei teos ole välttämättä hyvä siitä syystä, että se on sepitetty tunteitten kuohuessa yli äyräitten. Sellaisena hetkenä tunne pikemmin patoaa ilmaisuansa. Jos ei ole hyvä, että runoilija on kerrassaan loittoutunut siitä tunteesta, jota haluaa lausua julki, ei hän toisaalta saa olla liian lähelläkään sitä, jos mieli luoda aito runoutta. Muisti on se sivellin, joka käsittelee parhaiten oikeita runollisia värejä. Liiallinen läheisyys on liiaksi pakottava eikä jätä sen valtaan jäävälle mielikuvitukselle riittävää liikkumisvapautta. Runoudessa, mutta myös jokaisessa muussakin taiteessa, taiteilijan mielen täytyy päästä asianmukaisesti aiheestansa loittonemaan — ihmisen luovan olemuksen täytyy päästä yksin vallitsemaan. Jos aihe tempaa itsellensä määräämisvallan, niin tuloksena on pelkkä tapahtuman selostaminen eikä sen heijastuminen läpi taiteilijan mielen särmiön.
37
"LUONNON KOSTO"
Karwarissa ollessani minä kirjoitin draamallisen runoelman Prakritir Pratishodha (Luonnon kosto). Sen sankarina on eräs sannjasi (erakko), joka on yrittänyt voittaa luontoa katkomalla kaikki toiveittensa ja kiintymyksiensä muodostamat siteet saavuttaakseen siten oikeata ja syvällistä tietoa itsestänsä. Mutta eräs pieni tyttö johtaa äärettömyyden kanssa seurustelevan takaisin maailmaan ja inhimillisen kiintymyksen kehään. Siten palatessaan sannjasi tajuaa, että suuri on löydettävissä pienestä, ääretön rajoitetusta muodosta ja sielun ikuinen vapaus rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen.
Karwarin rannikko on epäilemättä omansa tekemään ilmeiseksi, ettei luonnon kauneus ole pelkkää kuvittelumme heijastumaa, vaan että siinä elää äärettömyyden tenhoisa ilo.
Luonnon ilmetessä meille lakiensa taikalauselmien muodossa ei suinkaan liene ihmeteltävää, ettemme käsitä sen äärettömyyttä, mutta kun sydän koskettaa välittömästi rajattomuutta kauneudessa, onko silloin enää mitään epäilyksen sijaa?
Luonto johtaa sannjasin sydämitse sen äärettömyyden luo, jonka valtaistuin on kohotettu äärellisyyden piiriin. Luonnon kosto osoittaa toisaalta vaeltajat ja kylänmiehet, jotka elävät tyytyväisinä kotoisessa jokapäiväisyydessänsä mitään korkeampaa tajuamatta, toisaalta sannjasin, joka uhraa itsensä ja kaikkensa oman kuvittelunsa kehittelemälle äärettömyydelle. Rakkauden silloitettua molempien maailmojen välisen kuilun ja erakon ja ihmisen yhtyessä yhdeksi samalla häviää äärellisyyden näennäinen jokapäiväisyys samoinkuin äärettömyyden näennäinen tyhjyyskin.
Tuo esitti hieman muunnetussa muodossa minun omien kokemusteni historiaa: kuinka luolaan, johon olin paennut välttääkseni kaikkea ulkomaailman kosketusta, äkkiä pilkahti loihtuisa valonsäde liittäen minut jälleen kiinteämmin luontoon. Tämä Luonnon kosto muodostaa tavallansa johdannon kaikkiin myöhempiin teoksiini. Paremmin sanoen: kaikissa kirjoitelmissani on sama perusaihe — ilo, joka koituu siitä, että ääretön löytyy äärellisestä.