Karwarista palatessamme minä kirjoitin muutamia lauluja, jotka aioin liittää Luonnon kostoon. Minut valtasi suuri ilo, kun istuin laivan kannella ensimmäistä hyräillen ja kirjoittaen:
Äiti, salli lemmikkisi lähteä meidän kerallamme,
Salli meidän viedä hänet kedolle, missä karjamme
käyvät laitumella.[36]
Aurinko on noussut, umput ovat auenneet, paimenet ajavat laumojansa laitumelle, mutta aurinko ei heitä ilahduta, eivät kukatkaan eikä leikki nurmikoilla. He tahtovat saada Shjaminsa (Krishnan) mukaansa, seuraansa. He haluavat nähdä äärettömyyden kauniina ja suloisena, he ovat nousseet aikaisin, koska tahtovat yhtyä sen hilpeään leikkiin näiden lehtojen ja vainioden, kukkuloiden ja laaksojen keskellä — ei ihaillakseen sitä loitolta tai majesteetillisessa voimassaan. Heidän vaatetuksensa on mitä yksinkertaisin. Heillä on kevyt keltainen viitta, ja kedonkukkaseppele on heidän ainoana koristuksenansa. Sillä ilon valtakunta on kaikkialla, ja ne, jotka ajavat sitä takaa ylen kiivaasti tai etsivät sitä upeudesta ja ulkonaisista olosuhteista, kadottavat sen.
Pian Karwarista palattuani minä menin naimisiin. Olin silloin kahdenkolmatta vuoden ikäinen.
38
"KUVIA JA LAULUJA"
Tshabi o Gan (Kuvia ja lauluja) on nimenä kokoelmalla, jonka useimmat runot ovat syntyneet tänä aikana.
Me asuimme siihen aikaan eräässä ulomman Kehätien varrella sijaitsevassa talossa, johon kuului puutarha. Eteläpuolella se rajoittui laajaan basti-alueeseen.[37] Minä istuin usein ikkunassa silmäillen tuon väkirikkaan pienen asuntoalueen elämää. Minua ilahdutti nähdä sen asukkaat työssä, leikissä ja levossa ja varsinaisissa askareissaan. Tuo kaikki oli minulle elävää tarinaa.
Siihen aikaan minut oli ottanut valtoihinsa voimallinen näkemisen kyky. Minä kudoin jokaisen yksityisen pienen kuvan ympärille mielikuvitukseni hohdetta ja sydämeni iloa, ja jokainen niistä sai sitäpaitsi oman tunnevoimansa erikoisen värityksen. Minä iloitsin jokaisesta erikseen näkemästäni kuvasta niinkuin maalaaja, koska halusin samoinkuin hänkin nähdä hengessäni mitä oli silmieni nähtävissä ja silmieni avulla sitä, minkä mieleni kuvitteli.
Jos olisin ollut maalaaja, olisin varmaan yrittänyt siveltimelläni luoda säilyvää kertomusta näkemistäni ja kuvittelemistani tuona aikana, jolloin mieleni oli herkän altis vaikutelmille. Se väline ei kumminkaan ollut käytettävissäni. Minulla oli ainoastaan sanoja ja rytmejä, joita en vielä kyennyt kokoamaan täsmällisiksi kuvioiksi, ja käyttelemäni värit virtasivat vielä rajojensa ulkopuolelle. Siitä huolimatta minä vietin — niinkuin poikanen ensimmäisen värilaatikkonsa ääressä — päiväkaudet sommitellen uudestaansyntyneen nuoruuteni kirjavia haavekuvia. Kun noita kuvia nyt katselee silloisen kahdenkolmatta vuoden ikäni valossa, niin eräät piirteet ovat kömpelöstä piirustuksestaan ja sekavista väreistään huolimatta yhä tunnettavissa.