Sanoin jo, että kirjallisen elämäni ensimmäinen vaihe päättyi Aamulauluihin. Samaa aihetta jatkettiin sitten toisessa muodossa. Minä tiedän varsin hyvin, että monet uutena kehityskautena kirjoitetut lehdet ovat arvottomat. Kun jotakin uutta on syntyvä, täytyy aluksi tehdä sarja valmistelevia kokeita. Jos ne olisivat olleet puun lehtiä, niin ne olisivat aikanansa pudonneet. Kirjan lehdet valitettavasti pysyvät siinä kiinni vielä silloinkin, kun niitä ei enää kaivata. Noiden runoelmien luonteenomaisena piirteenä oli se harras mielenkiinto, jota niissä osoitettiin vähäpätöisillekin olioille. Kuvat ja laulut käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta luodakseen niihin merkitystä värittämällä niitä suoraan sydämestä kumpuavilla tunteilla.
Tahtoisin ilmaista asian paremmin. Kun mielen soitin on oikein kaikkeuteen soinnutettu, niin kaikkeuden sävelet voivat aina saada sen myötäheläjämään. Tuon musiikin minussa kerran virittyä ei mikään tuntunut enää mitättömältä. Kaikki se, mihin katseeni sattui, herätti minussa vastakaikua. Samoinkuin lapset käyttelevät leikkiessään hiekkaa, kiviä, simpukankuoria tai mitä muuta käsiinsä saavat (koska heissä elää leikin henki), samoin havaitsemme me, nuoruuden täyttäessä olemuksemme, että kaikkeuden kannel on virittänyt kaikkialle eri sävelin soivia kieliänsä ja että meidän sopii laulumme säestykseksi koskettaa lähimpiä yhtä hyvin kuin mitä muita tahansa, tarvitsematta lähteä niitä kauempaa etsimään.
39
ERÄS VÄLIVAIHE
Kuvien ja laulujen ja Duuri- ja mollisointujen välillä versoi ilmi lasten kuvalehti Balaka, joka kuitenkin päätti lyhyet elonpäivänsä yksivuotisen kasvin tavoin. Vanhimman jälkeisen veljeni vaimo kaipasi kuvallista lastenlehteä. Hän ajatteli, että perheemme lasten piti sitä avustaa kirjoituksilla, mutta kun sitten oivalsi, ettei tuo tulisi riittämään, niin ryhtyi itse sitä julkaisemaan ja pyysi minua avustajaksensa. Kun Balakaa oli ehtinyt ilmestyä pari numeroa, minä kerran tulin matkustaneeksi Deoghariin tervehtimään Radzhanarajan Babua. Palatessani junassa vallitsi ahdinko, ja kun ainoan saatavissani olevan makuusijan yläpuolella paloi lamppu, jonka valoa ei käynyt himmentäminen, niin minä en päässyt uneen. Niinpä ajattelin, että voin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sommitella tarinan Balakaa varten. Ponnistuksistani huolimatta tarina väisteli minua väistelemistään. Mutta sensijaan tuli uni avukseni.
Minä näin unessa temppelin kiviportaat, yltä yleensä uhrieläinten veren tahrimat. Pieni tyttö seisoi siinä isänsä seurassa tiedustellen murheellisin äänin: "Isä, mitä tämä on? Mistä kaikki tämä veri?" Isä, joka tunsi mielensä liikutetuksi, yritti näennäisen tylysti vaientaa kyselevää pienokaista. Herätessäni minä tiesin tarinani tavoittaneeni. Uni on minua usein muulloinkin auttanut tarinoita ja samoin muita kirjoitelmia sepittäessäni. Tuon uninäyn minä punoin Tipperan kuninkaan Gobinda Manikjan tarinaan sommitellen siitä Balakaa varten pienen jatkokertomuksen nimeltä Radzharshi.
Ne ajat olivat mitä huolettomimmat. Mikään erikoinen asia ei tuntunut pyrkivän hahmoutumaan minussa tai teoksissani. Minä en ollut vielä liittynyt Elämän tien vaeltajien suureen joukkoon, vaan istuin pelkkänä katselijana ikkunassani tien vieressä. Monet kiiruhtivat ohitseni monenlaisia tehtäviänsä suorittamaan minun siinä istuessani ja katsellessani, ja toisinaan astui luokseni kutsumatta kevät tai syksy tai sateiden aika jääden vähäksi aikaa vieraakseni.
Vuodenajat eivät kumminkaan olleet minun ainoat vieraani. Kaikenlaisia merkillisiä ihmisiä, jotka ajelehtivat ankkuristansa irtautuneiden alusten tavoin, kävi toisinaan minun pienessä huoneessani. Eräät heistä yrittivät monin erinomaisin keinoin päästä minusta hyötymään kokemattomuuteni kustannuksella. He vaivautuivat ihan suotta juonia keksiessään. Minä olin silloin täysin epäluuloista vapaa, tarvitsin itse ylen vähän enkä kyennyt ollenkaan erottamaan rehellistä vierasta epärehellisestä. Olen useasti luulotellut varustavani oppirahoilla opiskelijoita, joille opintomaksut olivat yhtä tarpeettomat kuin heidän lukematta jääneet kirjansa.
Kerran saapui luokseni pitkätukkainen nuorukainen tuoden kuvitellulta sisareltansa kirjeen, jossa minua pyydettiin pitämään huolta tästä veljestä, koska hän kovin kärsi äitipuolen hirmuvallan alaisena. Äitipuoli oli pelkkä kuvitelma samoinkuin sisarkin. Veli itse oli epäilemättä ilmeinen tosiasia. Siitä syystä tuo sisaren kirje oli tässä tapauksessa yhtä tarpeeton kuin erinomainen metsästäjätaituruus silloin, kun on pudotettava puusta lintu, joka ei kykene lentämään.
Eräs toinen veikko tuli ilmoittamaan opiskelevansa yliopistossa ja kertoi haluavansa suorittaa tutkinnon, josta hänet kuitenkin esti jokin aivohäiriö. Minä olin pahoillani, mutta kun en ollut perehtynyt lääkeoppiin enempää kuin mihinkään muuhunkaan tieteeseen, en tietänyt, minkä neuvon olisin hänelle antanut. Mutta sitten hän selitti unessa nähneensä, että vaimoni oli jonkin edellisen elämän aikana ollut hänen äitinsä ja että hän parantuisi, kunhan saisi juoda hieman vettä, joka oli koskettanut vaimoni jalkoja. "Te kenties ette sellaisia asioita usko", päätti hän hymyillen puheensa. Minä vastasin, ettei uskoni voinut mitenkään asiaan vaikuttaa, mutta että tahdoin varsin mielelläni häntä auttaa, jos hän itse uskoi parantuvansa. Sitten hankin hänelle pullosen vettä, joka muka oli koskettanut vaimoni jalkoja. Hän tunsi kohta voivansa verrattomasti paremmin. Kehityksen luonnollinen kulku johti vedestä kiinteään ravintoon. Siten hän asettui asumaan huoneeni nurkkaan ja tupakoi tuttavinensa niin voimallisesti, että minun täytyi paeta savun kyllästämästä kammiostani. Hän osoitti vähitellen mitä ilmeisimmin, että hänen aivonsa hyvinkin saattoivat olla jollakin tavoin vikautuneet, mutta tylsät ne eivät missään tapauksessa olleet.