Tuon kokemuksen jälkeen minä varoin kovin luottamasta edellisten olemassaolojen lapsiin. Maineeni lienee muuten levinnyt, sillä pian senjälkeen sain kirjeen eräältä, joka väitti olevansa tyttäreni. Sillä kertaa minä sentään kieltäydyin, ystävällisesti, mutta varmasti.
Koko tänä aikana Babu Srish Tshandra Magundarin ja minun välinen ystävyys kypsyi nopeasti. Hän ja Prija Babu saapuivat joka ilta pieneen huoneeseeni, missä keskustelimme kirjallisuudesta ja musiikista myöhään yöhön asti. Toisinaan vietimme siten kokonaisen päivän. Itseyteni näet ei ollut vielä ehtinyt muovautua kiinteäksi ja lopulliseksi henkilöhahmoksi, joten elämäni liukui eteenpäin kevyesti ja vaivattomasti kuin hattara syksyn seesteisellä taivaalla.
40
BANKIM TSHANDRA
Näihin aikoihin minä tutustuin Bankim Tshandraan. Olin jo paljoa aikaisemmin hänet ensikerran nähnyt. Kalkuttan yliopiston entiset ylioppilaat olivat järjestäneet vuosittaisen kokouksen, jossa Babu Tshandranath Basu oli johtavana sieluna. Hän kenties toivoeli minun kerran hankkivan itselleni oikeuden kuulua heidän joukkoonsa; joka tapauksessa minua pyydettiin esittämään tilaisuudessa runoa. Tshandranath Babu oli silloin aivan nuori mies. Minä muistan hänen kääntäneen saksasta englanninkieleen erään sotaisan runon, jonka aikoi itse lausua tuona päivänä. Hän tuli aikaisemmin luoksemme ja esitti sen meille ylen innostuneesti. Se seikka, että sotilaan rakastetulle miekallensa sepittämä oodi oli siihen aikaan hänen mielirunonsa, saanee lukijan vakuutetuksi siitä, että Tshandranath Babukin on kerran ollut nuori ja että silloiset ajat olivat varsin merkilliset. Ylioppilaskokouksen tungoksessa liikkuessani minä yht'äkkiä havaitsin erään henkilön, joka olemukseltansa erosi kaikista muista ja joka ei voinut jäädä huomaamatta missään joukossa. Tuon kookkaan, kauniin hahmon piirteet hohtivat niin kirkkaina, etten kyennyt hillitsemään uteliaisuuttani; hän oli ainoa henkilö, jonka nimi tuona päivänä herätti minussa mielenkiintoa. Kun kuulin, että hän oli Bankim Babu, niin hämmästykseni oli sitä suurempi: minusta tuntui omituiselta sattumalta, että hänen ulkoinen olemuksensa oli yhtä huomattava kuin hänen tuotantonsa. Teräväpiirteinen kotkannenä, ohuet huulet ja rohkea katse ilmaisivat valtavaa tarmoa. Voimakkaimmin vaikutti minuun se, että hän siinä toisten joukossa käyskellessään, käsivarret laskettuina ristiin rinnalle, kaikkea kansaa suurempana näytti kerrassaan erikoiselta olennolta. Hän ei ollut ainoastaan hengen jättiläisen näköinen, vaan hänen otsassaan oli todellisen ihmisten ruhtinaan leima.
Mieleeni on jäänyt ainaisiksi ajoiksi eräs tuossa kokouksessa sattunut pieni tapahtuma. Eräässä huoneessa joku oppinut luki sepittämiänsä sanskrit-säkeitä ja selitti niitä kuulijoillensa bengalinkielellä. Eräs runoon sisältyvä vihjaus ei ollut suorastaan karkea, mutta joka tapauksessa jokseenkin epähieno. Esittäjän ryhtyessä sitä lähemmin selittämään Bankim Babu peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti pois huoneesta. Minä seisoin lähellä ovea ja näen vielä nytkin hänen aran, väistyvän hahmonsa.
Senjälkeen teki usein mieleni päästä häntä näkemään, mutta ei sattunut sellaista tilaisuutta. Hänen toimiessaan Hawrassa rauhantuomarina minä vihdoin rohkenin lähteä häntä tervehtimään. Me kohtasimme toisemme, ja minä yritin parhaani mukaan keskustella hänen kanssansa. Mutta kun sitten palasin, niin mieltäni ahdisti se tunto, että olin menetellyt epäkypsän, julkean nuorukaisen tavoin tunkeutuessani kutsumatta ja esittelemättä hänen luoksensa.
Pian senjälkeen, vuosieni lisääntyessä, minä sain paikkani nuorimpana miehenä silloisten kirjailijoiden joukossa, mutta minulle kuuluvaa arvosijaa ei ollut vielä määrätty. Saavuttamaani joltiseenkin maineeseen liittyi erittäin paljon epäilyksiä ja melkoinen määrä suopeamielisyyttä. Siihen aikaan oli Bengalissa tapana merkitä kirjailijan asema sijoittamalla hänet jonkin länsimaisen ammattiveljen rinnalle. Eräs oli Bengalin Byron, toinen Emerson j.n.e. Minua alettiin nimittää Bengalin Shelleyksi. Se oli Shelleyn loukkaamista ja saattoi tuottaa ainoastaan ivaa osakseni.
Minun yleisenä mainintanimenäni oli "Sammaltava runoilija". Aikaansaannokseni olivat vähäiset, elämänkokemukseni mitättömät, ja säkeissäni samoinkuin suorasanaisissakin tuotteissa oli tunne huomattavammalla sijalla kuin sisällys. Niinmuodoin ei ollut olemassa mitään sellaista, mihin ylistys olisi voitu vähänkään luottavasti perustaa. Käytökseni ja vaatetukseni poikkesivat samoin tavanomaisista muodoista. Minä pidin pitkää tukkaa ja harrastin mahdollisimman hienostunutta, ylen runollista elämäntapaa. Sanalla sanoen: olin eriskummallinen enkä kyennyt tavallisten ihmisten lailla sopeutumaan jokapäiväiseen elämään.
Babu Akshai Sarkar oli näihin aikoihin alkanut julkaista kuukauslehteänsä Nabadzhiban (Uusi elämä), jonka avustajana minä silloin tällöin esiinnyin. Bankim Babu oli vast'ikään lakannut toimittamasta Banga Darsania (Bengalin kuvastinta) ja askarteli innokkaasti uskonnollisten kysymysten pohdinnassa, jota tarkoitusta varten perusti kuukauslehden Pratshar (Saarnaaja). Siinäkin minä julkaisin joitakin runoja ja innostuneen Vaishnava-lyriikkaa käsittelevän kirjoitelman.