Englannista palattuaan Ashu tuli perheemme jäseneksi.[40] Hänellä ei ollut toistaiseksi ollut aikaa eikä tilaisuutta tunkeutua kaikkien ammattiansa rajoittavien esteiden läpi päästäkseen sen alueella varsinaisesti elämään ja toimimaan. Hänen asiakkaansa eivät olleet vielä riittävässä määrin hellittäneet rahakukkaroittensa nauhoja, joten Ashu voi vielä kokoilla hunajaa erinäisten kirjallisuuksien kukkatarhoista. Siinä kirjallisessa hengessä, joka siihen aikaan täytti hänen koko olemuksensa, ei ollut yhtään kirjastojen ummehtunutta uhoa; siinä tuntui voimallisena vieraiden, merentakaisten yrttien tuoksu. Hänen kutsuansa noudattaen minä olin mukana monella keväisellä retkellä noissa etäisissä salomaissa.
Hän nautti erikoisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta. Minä kirjoitin siihen aikaan runoja, jotka sittemmin julkaistiin nimellä Kadi o Komal (Duuri- ja mollisointuja). Ashu havaitsi yhtäläisyyttä useiden minun runojeni ja tuntemiensa muinaisranskalaisten runoelmien välillä. Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden yhteisenä luonnepiirteenä oli kaikkeuden elämän runoilijassa herättämä viehätys, joka ilmeni jollakin tavoin niissä kaikissa. Täyttymätön kaipuu päästä osalliseksi tuohon avarampaan elämään oli aina perussävelenä.
"Minä järjestän ja julkaisen nuo runosi", virkkoi Ashu, ja niin hän sai tehtävän toimitettavaksensa. Runon "Tämä maailma on ihana", jossa arveli ilmenevän koko sarjan ydinsointujen, hän asetti kokoelman alkuun.
Ashu oli sangen todennäköisesti oikeassa. Lapsuuteni aikana, ollessani kodin kehään suljettuna, minä olin tähyillyt kattotasanteeltamme monimuotoisena ilmenevää luontoa uhraten sille kaihoisassa katseessani sydämeni. Nuoruuteni aikana minua veti yhtä vastustamattomasti puoleensa ihmisten maailma. Siihenkin nähden minä olin syrjäinen, silmäilin sitä vain tien ohesta. Henkeni niin sanoakseni seisoi rantamalla innokkaasti viittoen lauttamiehelle. Elämä näet pyrki lähtemään pitkälle matkallensa.
Ei ole totta, että erikoisessa määrin eristetty yhteiskunnallinen asemani esti minua sukeltautumasta keskelle maailman elämää. En ole havainnut merkkiäkään siitä, että ne maanmieheni, jotka ovat viettäneet koko elämänsä seurallisuuden humussa, olisivat koskettaneet sen elävää ydintä paremmin kuin minäkään. Meidän maamme elämällä on korkeat rantatörmänsä ja porrasaskelmansa, ja sen tummiin vesiin lankeevat valtavien puiden viileät varjot kokilin huhuillessa lehvistössä päämme päällä ihastuttavaa, ikivanhaa säveltänsä. Mutta kaikesta huolimatta maamme on kuin liikkumaton vesi. Missä on sen virta, missä ovat aallot, milloin saapuu mereltä vuoksivetten hyöky?
Kaikuiko silloin kadun toiselta puolen korviini se voittohymni, jota laulaa paisuva virta raivatessaan itselleen tien mereen läpi kaikkien kivisten esteiden? Ei! Minun yksinäinen elämäni vain tunsi kalvavaa kaipuuta sinne, missä vietettiin maailmanelämän suurta juhlaa. Ihmisen, joka yksinäisyydessään viettää verkkaisia joutilaita hetkiänsä, valtaa syvä masennus, koska hän niin ollen ei tunne elämän tervettä sykähtelyä. Sellaista mielenmasennusta vastaan minun on täytynyt aina ankarasti taistella. Mieleni ei ottanut päihtyäkseen niiden aikojen poliittisista liikkeistä, jotka näyttivät olevan vailla kaikkea voimakasta kansallistuntoa, joilla ei ollut aavistustakaan maamme varsinaisesta olemuksesta ja jotka eivät vähääkään välittäneet sen todellisista tarpeista. Minua kidutti hurja kärsimättömyys, sietämätön tyytymättömyys itseeni ja kaikkeen ympärilläni olevaan. Paljoa mieluummin — niin ajattelin — olisin ollut Arabian beduiini!
Vapaan elämän versoessa ja rehoittaessa muualla maailmassa me seisomme kerjäläisinä syrjässä kaihoisina juhlaa katsellen. Milloinpa meillä olisikaan ollut varaa itseämme koristaa ja käydä toisten joukkoon? Ainoastaan sellaisessa maassa, jossa hajoituksen hengellä on rajaton valta, maassa, jossa lukemattomat pikkumaiset raja-aidat erottavat ihmisiä toisistansa, jää tyydyttämättä tuo kaipaus päästä todellistamaan maailman avarampaa elämää omassa elämässänsä.
Nuoruudessani minä kaipasin ihmisten mailmaa samoinkuin olin lapsuudessani, palvelijain ympärilleni piirtämässä liitukehässä istuen, kaivannut elävää luontoa. Kuinka ihanalta, kuinka saavuttamattoman etäiseltä se näyttikään! Muita kun emme pääse siihen koskettamaan, kun ei mikään tuulenhenki tuo meille siitä viestejä, mikään virta ei osu luoksemme, mikään tie ei avaudu matkamiesten tulla ja mennä, niin ympärillemme kasautuvat kuolleet oliot eivät milloinkaan väisty, vaan keräytyvät yhä valtavammaksi rykelmäksi, kunnes kerrassaan tukahduttavat elämän.
Sadeaikana on vain tummia pilviä ja sadekuuroja. Mutta syksyn taivaalla vaihtelee valojen ja varjojen leikki, ja syksyisillä vainioilla aaltoilee satoisa vilja. Samoin oli minun runoilija-urallani aluksi usvaisia unikuvia, myrskyjä ja sateita; ilmaisutapani oli hämärä, säkeeni olivat hillittömiä. Mutta syksyni "Duuri- ja mollisoinnuissa" alkoi taivaalla väikkyä valojen ja varjojen leikki, ja samalla näkyivät laihot maasta nousevan. Todellisuuden maailmaa koskettaessaan kieli ja rytmi alkoivat saada määrättyä sävyä ja vaihtelevaa muotoa.
Niin on jälleen kirja lopussa. Nyt alkavat ne elämäni päivät, jolloin sisäinen ja ulkoinen, sukulainen ja vieras liittyvät toisiinsa. Tästä lähtien minun elämäni matka käy ihmisten asuinsijojen kautta. Ja hyvä ja paha, ilo ja suru, kaikki se, mitä matkallani kohtaan, ei enää häilähdä silmieni ohi pelkkänä kuvana. Millainen kirjava vilinä rakentavaa ja hajoittavaa työtä, voittoja ja tappioita, vihaisia iskuja ja rauhallista yhteistyötä!