Iltapäivällä minä lepään pienen huoneeni valkoisella lattiamatolla, luonnosvihko edessäni, ja yritän piirtää kuvia. Minä en suinkaan innokkaasti tavoittele maalauksen jumalattaren suosiota, leikinhän vain, tahdon piirtää kuvia. Tärkeintä on se, mikä jää mieleeni ja jota ei paperissa ilmaise yksikään viiva. Ja sillävälin tulvii huoneeseeni hilpeä syysehtoo kultaisena, humalluttavana, täyttäen sen kuin pikarin.
Miten lieneekään, mutta minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki tuon ajan päivät siinä syysvalossa ja sen syksyn taivaan alla, joka kypsytti lauluni niinkuin se kypsyttää maamiehen laihot, syksyn, joka täytti hohteellansa runsaat joutohetkeni, syksyn, joka valoi keveään mieleeni aiheetonta, yltäkylläistä iloa laulujen ja tarinoiden muodossa.
Lapsuuteni sadeajan ja nuoruuteni syksyn välillä on nähdäkseni se suuri ero, että edellisessä ulkoinen luonto otti minut valtoihinsa huvittaen minua lukuisalla näyttelijäjoukollansa, monimuotoisilla näyttämölaitteillansa ja soitantonsa humulla; syksyn hohtavan valkeuden juhla sitävastoin on ihmisessä itsessään. Pilven ja päivänpaisteen leikki väistyy taka-alalle ilon ja surun hyminän täyttäessä ihmisen mieltä. Meidän katseemme se luo taivaan sineen sen haaveelliset vivahteet, ja inhimillinen kaipaus se luo sen tuulien henkäyksiin huumaavia tuoksuja.
Minun runoni ovat nyt ehtineet ihmisten asuntojen oville. Siellä ne eivät saa mielin määrin käyskellä sisään ja ulos. Siellä on ovi oven takana, kammio kammion sisässä. Kuinka monta kertaa meidän täytyykään kääntyä takaisin nähtyämme vain valon ikkunasta vilkahtavan ja kuultuamme palatsin suljettujen porttien takaa helisevän huilunsoiton! Mielen täytyy keskustella mielen kanssa, tahdon täytyy yhtyä toiseen tahtoon, ja monet esteet on vältettävä, ennenkuin antaminen ja ottaminen käy mahdolliseksi. Noita esteitä vasten syöksyessään elämän syvä vuo vaahtoaa ja pärskyy nauruksi ja kyyneliksi karkeloiden niin rajuina pyörteinä, ettei sen suunnasta voi enää saada tarkkaa selkoa.
44
"DUURI- JA MOLLISOINTUJA"
"Duuri- ja mollisoinnut" muodostavat serenadin, joka kaikuu kaduilta ihmisen asumuksen edustalta pyytäen päästä sisään ja saada sijan tuossa salaperäisessä talossa.
Tämä maailma on ihana, — minä en tahdo kuolla.
Minä tahtoisin elää ihmisen ikuista elämää.
Niin rukoilee yksilö kaikkeuden elämää.
Lähtiessäni toisen kerran Englantiin minä tutustuin laivalla Asutosh Tshaudhuriin. Hän oli vast'ikään suorittanut tutkintonsa Kalkuttan yliopistossa ja oli matkalla Englantiin antautuakseen lakimies-uralle. Me seurustelimme ainoastaan sen lyhyen ajan, jonka alus tarvitsi siirtyessään Kalkuttasta Madrasiin, mutta kävi jälleen ilmeiseksi, ettei ystävyyden syvyys riipu tuttavuuden pituudesta. Hän veti minua puoleensa koruttomilla sydämenominaisuuksillansa siinä määrin, että tuntui siltä, kuin olisimme olleet iät päivät ystäviä.