Yön pimeydessä yksin parvekkeellani minä hapuilin joka suuntaan ikäänkuin sokea yrittäen keksiä kuoleman mustasta kiviportista jonkinlaista vihjettä tai merkkiä. Kun sitten herätessäni aamun valo lankesi verhoamattomalle makuusijalleni, niin minä tunsin silmieni avautuessa ympäröivän sumuverhon käyvän läpikuultoiseksi, ja samoinkuin aamu-usvien hälvetessä maiseman kukkulat, virrat ja metsät hohtelivat näkyviin, samoin näytti eteeni leviävä maailmanelämän kasteraikas kuva säteilevän uutena ja entistä ehompana.
43
SADEAIKA JA SYKSY
Hindu-kalenterin mukaan hallitsee kutakin vuotta erikoinen planeetta. Minä puolestani olen havainnut, että kunakin elämän kautena määrätty vuodenaika saavuttaa erikoisen tärkeyden. Ajatellessani lapsuuttani minä muistan parhaiten sadepäivät. Tuulen pieksemä sade on peittänyt tulvaansa kuistikon permannon. Kaikki huoneisiin johtavat ovet on suljettu. Vanha keittäjättäremme palaa torilta, vasu vihanneksia täynnä, kahlaa likomärkänä liejussa. Ja minä — ollenkaan tietämättä, mistä syystä — laukkaan pitkin kuistikkoa hurmioisen riemun vallassa.
Muistuupa mieleeni tämäkin: Minä olen koulussa; luokkani istuu pylväskäytävässä, jota tuulen puolella suojaavat matot. Iltapäivän kuluessa on noussut taivaalle pilvi toisensa jälkeen; nyt ne ovat kasautuneet ja peittävät koko taivaan. Ja kun siinä katselemme, niin putoo sade taajoina kuuroina; ukkonen jyrähtelee pitkään ja äänekkäästi, ja näyttää siltä, kuin jokin mielipuoli nainen salamakynsillänsä repisi taivaankantta kappaleiksi. Mattoseinät värisevät myrskyn käsissä uhaten joka hetki tempautua irti; on niin pimeä, että tuskin voimme lukea. Opettaja antaa meille luvan sulkea kirjat. Sitten me istumme jalkojamme heilutellen antaen myrskyn raivota ja ulvoa mielin määrin, ja minun henkeni vaeltaa suoraa päätä sille kaukaiselle, rannattomalle suolle, jonka halki sadun prinssi kulkee.
Muistan vielä syvät, pimeät sravan-kuun[38] yöt! Uneni rakoihin tunkeutuva sateen rapina luo minuun miellyttävän rauhan, sikeintäkin unta syvemmän. Ja valvoessani minä rukoilen, että vielä aamullakin sataisi, katumme olisi tulvan vallassa ja lammen kylpypengermä veden peitossa viimeistä porrasaskelmaa myöten.
Mutta sinä ikäkautena, josta nyt kerron, syksy on kiistämättä valtiaana. Sen elämää kattaa asvin-kuun[39] kirkas, kuulea joutilaisuus. Syysauringon sulan kullan hohteessa, jota lempeästi heijastelee puutarhan kasteraikas vihreys, minä astelen kuistikolla ja sepitän laulua Dzhogija-tyyliin:
Mitä kaivannetkaan, sydämeni, tässä aamun kajasteessa?
Syyspäivä kuluu kulumistaan, talon malmirumpu soittaa puolipäivää, runotyylini vaihtuu, mutta mieleni on yhä musiikkia tulvillansa, minä en kuule työn enkä velvollisuuden kutsua, laulannan vain:
Hetket verkkaan vierivät, ja mieli mietteitänsä hautoo —