Kun myöhempinä vuosinani, kevään ensimmäisten enteiden ilmaannuttua, vaeltelin vailla päämäärää kuin mielipuoli, kahmalollinen puolittain avautuneita jasmiininkukkia vyössäni, ja sivelin otsaani pehmeillä, pyöreillä, suipponevilla nupuilla, niin minusta tuntui siltä, kuin äitini sormet olisivat minua jälleen koskettaneet, ja minä tajusin selvästi, että noissa suloisissa sormissa piilevä hellyys oli sama kuin se, joka alinomaa puhkee kukkaan noista puhtaista jasmiininnupuista ja että tätä hellyyttä on — tiesimmepä siitä tai emme — rajattoman paljon maan päällä.
Kun sitten neljänkolmatta vuoden ikäisenä tutustuin kuolemaan, niin saamani vaikutelma jäi pysyväiseksi, ja sen aiheuttama isku on yhä liittynyt alinomaa pitenevään kyynelten ketjuun. Lapsen kevyt elämä voi helposti väistää suurimpiakin onnettomuuksia, mutta täysikasvaneen on vaikeampi niitä välttää. Niinpä sattuikin tuon päivän isku suoraan rintaani.
Siihen asti ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, että elämän ilojen ja surujen katkeamattomaan sarjaan voi syntyä aukko. Senvuoksi minä en kyennyt milloinkaan näkemään kauemmaksi: pidin tätä elämää kaikki itseensä sisällyttävänä. Kun sitten saapui kuolema aiheuttaen yht'äkkiä ammottavan repeämän järkkymättömäksi luultuun rakennelmaan, niin minä jouduin kerrassaan ymmälle. Kaikki, mitä ympärilläni oli, puut, maankamara, vesi, aurinko, kuu ja tähdet, pysyivät yhtä muuttumattoman todellisina kuin ennenkin, mutta se henkilö, joka oli yhtä todellinen, joka tuhansin tavoin elämääni ja henkeeni ja sydämeeni liittyen, oli ollut minulle verrattomasti kaikkea muuta todellisempikin, oli häipynyt silmänräpäyksessä olemattomiin, ikäänkuin unennäkö. Kuinka hämmentävän ristiriitaiselta kaikki näyttikään, kun käännyin sitä silmäilemään! Kuinka voisin milloinkaan saattaa sopusointuun sen, mikä oli jäänyt, ja sen, mikä oli mennyt?…
Se kauhea pimeys, jonka tuo repeämä oli minulle paljastanut, veti minua yhä öin päivin puoleensa. Minä palasin alinomaa sen luo, tuijottelin tyhjyyteen ja kyselin itseltäni, mitä minulle oli jäänyt menetetyn sijaan. Ihminen ei voi saada itseänsä uskomaan tyhjyyteen; se, mikä ei ole olemassa, ei ole totta; se, mikä ei ole totta, on olematonta. Siitä syystä me lakkaamatta yritämme löytää jotakin siitä, missä emme mitään näe.
Samoin nuori kasvi pimeässä kurkottuu tavallaan varpaisillensa päästäkseen päivän valkeuteen, samoin pyrkii sielu, kuoleman äkkiä levittäessä sen ympärille kieltämyksen pimeyttä, kohoamaan myöntämisen valkeuteen. Ja mikä muu murhe olisikaan verrattavissa siihen olotilaan, missä pimeys estää löytämästä tietä pois pimeydestä?
Ja sittenkin tuntui siltä, että tuon sietämättömän murheen kestäessä mielessäni välkähti äkkiä ilo, vieläpä niin, että sitä kerrassaan hämmästyin. Se tuskallinen tieto, ettei elämä ole kestävä ja kumoamaton, tieto, joka oli aiheuttanut minulle kärsimystä, tuotti minulle nyt lievennystä. Se ajatus, ettemme ole elämän järkkymättömien kiviseinien sisäpuolelle suljettuja ikuisia vankeja, kohosi tietämättäni ylimmäksi hersyttäen mieleni äkillistä, valtavaa riemua. Se, mitä olin pitänyt omanani, minun oli täytynyt jättää — siinä piili se menettämisen tunto, joka minua kidutti — mutta kun sitten katselin asiaa voittamani vapauden kannalta, niin minut valtasi suuri rauha.
Moisen olemassaolon kaikkialla tuntuva ahdistus tasoittuu siten, että kuolema toimii elämän vastapainona estäen sitä murskaamasta meitä. Ihmisen ei tarvitse kestää rajoittamattoman elämänvoiman kamalaa painoa — tämä totuus johtui tuona päivänä mieleeni äkillisen, ihmeellisen ilmestyksen tavoin.
Sitä mukaa kuin elämän vetovoima heikontui, luonnon kauneus esiintyi minulle syvempää tarkoitusta sisältävänä. Kuolema oli asettanut minut oikeaan kohtaan näkemään maailmaa yltäkylläisessä kauneudessansa, ja kuoleman taustalle piirtyvä kaikkeuden kuva ilmeni minulle tenhoisana.
Siihen aikaan sattui ajattelussani ja käytöksessäni vielä kerran esiintymään nuorekasta eriskummallisuutta. Minusta tuntui naurettavalta, että minua vaadittiin suostumaan päivän tapoihin ja muotoihin, ikäänkuin ne olisivat jotakin luonnollista ja järjellistä. Minä en mitenkään voinut suhtautua niihin vakavasti. Mieleni oli kerrassaan vapautunut siitä rasituksesta, että olisin ensinnä ryhtynyt miettimään, mitä toiset saattoivat minusta ajatella. Minä kävin hienoimmissa kirjakaupoissa, ainoana päällysvaatteenani kappale karkeata palttinaa ja paljaissa jaloissani kevyet aamukengät. Olipa sää kuuma, kylmä tai kostea, minä vietin aina yöni kolmannen kerroksen kuistikolla. Siellä me voimme silmäillä toisiamme, tähdet ja minä, ja minä olin aamun koittaessa valmiina tervehtimään nousevaa rusotusta.
Tämä elämäni vaihe ei ole minkäänlaisessa yhteydessä askeettisten tuntojen kanssa. Minut valtasi pikemmin jonkinlainen loma-ajan vallattomuus kun havaitsin, että koulumestari Elämä patukkoinensa on pelkkää tarua, joten voin olla vähääkään välittämättä hänen pikkumaisista säännöistänsä. Jos me jonakin kauniina aamuna herättyämme huomaisimme painovoiman supistuneen pieneksi murto-osaksi entisestään, käyskelisimmekö yhä vakavasti pitkin valtatietä? Emmekö mieluummin vaihtelun vuoksi hyppäisi monikerroksisten rakennusten yli tai ponnahtaisi tielle sattuvan muistomerkin kohdalla vallattomasti ilmoille huolimatta lähteä sitä kiertämään? Niinpä en minäkään, maisen elämän painon jaloistani irtauduttua, voinut enää noudattaa tavanomaisia sovinnaisuuksia.