Isänmaallinen innostus ei kumminkaan voinut kumota luvunlaskun lakeja; isänmaallisten laulujen virittäessä yhä korkeampaa innostusta teki tilikirjan vastattavien puolella kolme kertaa kolme yhä edelleenkin yhdeksän.
Liikeasioihin pystymättömien alinomaisena onnettomuutena on se, että he, vaikka ovatkin itse luettavissa yhtä helposti kuin avattu kirja, eivät milloinkaan opi ottamaan selkoa toisten henkilöiden luonteista. Ja koska he tarvitsevat ikänsä kaiken keksiäkseen tämän heikkoutensa, niin heillä ei ole milloinkaan tilaisuutta käytellä kokemustansa hyödyksensä. Matkustajien saadessa virvokkeita ilmaiseksi eivät laivamiehetkään huolineet mitään puutetta kärsiä, mutta kaikesta huolimatta sai suurimman voiton veljeni, joka urheasti kesti häviönsä.
Toimintakentältä päivittäin saapuvat voiton tai tappion sanomat pitivät meitä kuumeenomaisessa jännityksessä. Sitten tuli eräänä päivänä tieto, että höyrylaiva Svadeshi oli törmännyt siltaan ja uponnut. Tämä viimeinen häviö oli verrattomasti veljeni suoritusmahdollisuuksia suurempi, joten hänellä ei ollut muuta keinoa kuin luopua koko yrityksestä.
42
MENNEITÄ
Sillävälin oli kuolema käynyt perheessämme. Sitä ennen en ollut milloinkaan silmäillyt suurta niittäjää kasvoista kasvoihin. Äitini kuollessa minä olin aivan pieni. Hän oli ollut kauan sairaana, ja me emme edes tietäneet, milloin hänen sairautensa kääntyi kohtalokkaaksi. Hän nukkui kaiken aikaa samassa huoneessa kuin me. Sitten hänet vietiin sairauden kestäessä venhematkalle virralle, ja hänen palattuansa oli hänelle järjestetty huone kolmanteen kerrokseen.
Hänen kuolemansa yönä me lepäsimme huoneessamme alakerrassa sikeään uneen vaipuneina. En tiedä, mikä yön hetki lienee ollut, kun vanha hoitajattaremme syöksyi itkien huoneeseen ja huusi: "Pienokaisparkani, te olette menettäneet kaikkenne!" Kälyni nuhteli häntä ja talutti hänet pois varjellakseen meidät kuoleman yön aikaan aiheuttamalta säikähdykseltä. Hänen sanansa kuullessani minä puolittain heräsin ja tunsin sydämeni sykkeen taukoavan, mutta en kyennyt käsittämään, mitä oli tapahtunut. Kun meille sitten aamulla ilmoitettiin, että äiti oli kuollut, niin minä en vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo menettäminen minulle merkitsi.
Astuessamme kuistikolle me näimme äidin lepäämässä paareilla pihamaalla. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi osoittanut kuoleman kammottavuutta. Aamun valaistuksessa kuolema näytti niin suloiselta kuin tyyni, rauhallinen uni, joten elämää siitä erottava juopa ei meille oikein selvinnyt.
Vasta sitten, kun hänen ruumiinsa kannettiin ulos valtaportista ja me seurasimme saatossa polttopaikalle, minut yht'äkkiä valtasi raju tuska, kun ajattelin, ettei äiti milloinkaan tulisi takaisin tuosta portista asettuakseen tavanomaiselle paikallensa taloustoimiensa piiriin. Päivä kului hitaasti, me palasimme polttopaikalta, ja kun käännyimme omalle kadullemme, minä katsahdin isäni huoneen ikkunaan kolmanteen kerrokseen. Isä istui yhä kuistikolia liikahtamatta, rukoukseen vaipuneena.
Talon nuorin miniä otti orpolapset hoiviinsa. Hän piti itse huolta ravinnostamme, vaatetuksestamme ja kaikista tarpeistamme, ja piti meidät aina läheisyydessään, jotta menetyksemme ei tuntuisi meistä niin katkeralta. Eräs elämän oleellisimpia ominaisuuksia on siinä, että se kykenee parantamaan auttamattomia asioita, unohtamaan senkin, mikä ei ole korvattavissa. Varhaisella iällä tämä kyky on voimakkaimmillaan; silloin ei mikään isku käy liian syvälle, mikään haava ei jätä pysyvää arpea. Ensimmäinen ylitsemme langennut kuoleman varjo ei niinmuodoin jättänyt jälkeensä mitään pimeätä; se liukui pois yhtä kevyesti kuin oli tullutkin — pelkkänä varjona.