Binoi ei ollut voinut unohtaa sitä tuskaa, jota oli tuntenut edellisenä iltana Lolitan häntä ahdistellessa. Binoi kiisteli harvoin toisten kanssa, joten hän ei ollut odottanut kuulevansa keneltäkään niin tuimia sanoja. Aluksi hän oli otaksunut Lolitan uivan Sutšaritan vanavedessä, mutta taanoin oli Binoi ollut häneen samassa suhteessa kuin norsu alinomaa tutkainta käyttelevään ajajaansa. Binoin ylimpänä tarkoituksena oli ollut jotenkin miellyttää Lolitaa ja päästä itse hieman lepoon. Mutta kun hän sitten oli palannut kotiinsa, niin Lolitan pistävät, ivalliset sanat palasivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, kunnes hän havaitsi uneen pääsemisen vaikeaksi.
»Minä olen pelkkä Goran varjo. Minulla ei ole minkäänlaisia omia mielipiteitä. — Lolita ylenkatsoo minua, koska ajattelee noin, mutta se on aivan väärin.» Niin hän ajatteli ja kehitteli mielessään kaikenlaisia mietteitä sellaista ajatusta vastaan. Mutta se ei auttanut, sillä Lolita ei ollut milloinkaan esittänyt mitään häneen kohdistuvaa suoranaista syytöstä ja oli pitänyt hyvää huolta siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä asiasta kiistelemään. Binoilla olisi ollut montakin vastausta valmiina syytöksen varalle, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta niitä esittää — ja se häntä kovin kiusasi. Kaiken muun lisäksi oli vielä käynyt niin, ettei Lolita ollut osoittanut minkäänlaista ilahtumisen merkkiä, vaikka Binoi oli myöntänyt joutuneensa häviölle. Tämä seikka sai hänet kerrassaan ymmälle. Olenko siis sellainen ylenkatsottava olento?» kysyi hän katkerasti itseltään.
Kuultuaan Satišilta, että Lolita oli lähettänyt nuo ruusut, Binoi oli riemuissaan. Hän otti ne vastaan rauhantarjouksena, oman antautumisensa merkkinä. Aluksi hän aikoi viedä ne suoraa päätä kotiinsa, mutta vihdoin hän päätti laskea ne siunattaviksi Anandamojin jalkojen eteen.
Samana iltana, kun Binoi saapui Pareš Babun taloon, Lolita kuulusteli
Satišilta hänen koulutehtäviänsä.
Binoin ensimmäiset sanat olivat: »Punainen on sodan väri; rauhan kukkien tulisi olla valkoiset.»
Lolita silmäili häntä hämmästyneenä, voimatta käsittää, mitä hän tarkoitti, kunnes Binoi veti esiin kimpun valkoisia oleanderikukkia, jotka ojensi Lolitalle sanoen: »Teidän ruusunne ovat kauniit, mutta niissä on kuitenkin vihan vivahdus. Minun kukkani eivät ole niin kauniit, mutta valkoisessa nöyryyden verhossaan ne eivät kumminkaan ole arvottomat teidän vastaanotettaviksenne.»
»Mitä kukkia te nimitätte minun kukikseni?» kysyi Lolita kovin punastuen.
»Olenko siis erehtynyt?» änkytti Binoi hämmentyneenä. »Satiš Babu, kenen olivat ne kukat, jotka minulle annoitte?»
»Lolita didi ne käski antamaan!» vastasi Satiš loukkaantunein ilmein.
»Kenelle hän käski ne antamaan?» kysyi Binoi.