Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli tuskin koskaan näkyvissä.
Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.
Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien, joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»
Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain, mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»
Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä, säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä, ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.
Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen osoittamastaan harrastuksen puutteesta.
Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta jonkinlaisin pettymyksen tuntein.
Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei ole kaunista, että didi istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»
Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta äidille?»
»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.