Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole paljoakaan nukkunut tänä yönä.»
»Minulla ei ole mitään valittamista yöni vuoksi», vastasi Binoi.
Sitten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio, vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.
Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut? Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?
Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava, Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin, ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»
Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»
»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle,
Lolita-didi, missä hän on!»