Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus, että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi, tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä. Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen tavoin Lolitaa soimauksilta.
Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui. Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena, vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.
Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi kuin lievensi hänen harmiansa.
Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut, teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.
Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia, mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin. Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.
Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla, hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa. Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi, mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.
Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien tähtitarhojen keskuksena.
Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne, ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran, tähtivälkkeisen kammion.
Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.
Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.